keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Ecology, Pedagogy, and Practice: Day 1: Introductions and Arne Naess
Ecology, Pedagogy, and Practice: Day 1: Introductions and Arne Naess: " 'Human nature is such that, with sufficient comprehensive maturity, we cannot help but identify ourselves with all living beings.' -A..."
torstai 29. heinäkuuta 2010
Syväekologiasta ja ristiriidoista
Syväekologiasta ja ristiriidoista
Suunnittelin sekä painoin kangasväreillä tuossa muutama viikko sitten itselleni omin käsin pari t-paitaa. Nykersin kalvolle tekstin ’Deep ecology movement’ joka suomennettuna on kaiketi ainakin likimain ’Syväekologinen liike’. Tämän ajatuksen toteuttamiseen sen syntyhetkestä valmiisiin paitoihin kului n. vuoden päivät. No, nyt olen kulkenut kannanotto [statement]-paidoissani pari viikkoa ja tunnelmat ovat vaihdelleet äkillisesti ylpeydestä katumukseen liki päivittäin. Esimerkiksi kun käy ostamassa tupakkaa kaupasta kyseinen paita päällä joudun läpi käymään jo tutuksi muodostuneen ajatusympyrän taas kerran ja yhä uudelleen mielessään. Tuo paita päällä pyrin kaiketi erottumaan massasta ja osoittamaan että tiedostan globaalit uhkat sekä ympäristökatastrofien seuraukset sekä oman osallisuuteni kaikkeen siihen mikä ajaa planeettaamme kohti väistämätöntä tuhoa.
Silti astelen kaupasta ulos tupakka-aski ja karkkipussi eko-kassissa pullottaen. Lisäksi olen alkanut käyttää taas maitotuotteita ja toisinaan ostan myös sillipurkin tai festivaaleilta neulamuikkuja [Neulamuikku on mitaltaan viidestä seitsemään senttiin oleva muikku]. Elämäni muuttui puoli vuotta sitten melko radikaalisti kun aloin parisuhteeseen yksinhuoltajan kanssa. Vegaaniset tottumukseni sekä syväekologiset käytäntöni eivät oikein menneet yksiin uusperheeni muiden jäsenten arjen kanssa. Toisaalta, yksin eläjän kulutus saattaa lopulta olla samaa luokkaa kuin kolmen ihmisen yhteiselon kulutustaso, koska nyt teen asioita [kulutan] yhdessä perheeni kanssa. Ruokaa ei mene hukkaan, se lämpiää kaikille samalla vaivalla [= energiamäärällä] ja esimerkiksi talon lämmittäminen puilla koituu nyt kolmen – ei vain yhden ihmisen iloksi/hyväksi.
Olen ehtinyt kesäloman aikana taas syventyä enemmän suomennostyöhöni. Arne Naessin ’Ecology, community & lifestyle’-opus suomentuu hitaasti mutta varmasti. Samalla kuitenkin olen saanut melkoisesti pohdiskella syväekologiaa kokonaisuutena, ajatus-suuntana, mahdollisuutena – tai ratkaisuna. Oma elämäntapani, jota edellä jo vähän kuvailin, asettuu hauskasti tuohon kontekstiin. En tiedä olenko valinnut köyhyyden, mutta varma olen siitä että köyhyys on valinnut minut. Saattaa olla etten yksinkertaisesti ole kykeneväinen ['kyvykäs?'] ansaitsemaan rahaa, valtaa sekä hyvää asemaa yhteiskunnassa. Toisaalta, minua ei ole tainnut koskaan ’sellaisten’ hamuaminen edes kiinnostaa. Henkiset nautinnot – mitä ne sitten lienevätkään, tai mitä merkitsevät kenellekään nyky-aikana, ovat aina olleet minun priorisointi-asteikolla ylimpinä? Hitaasti maalaaminen öljyväreillä, radio Yle Ykkösen kuuntelu, kahvin juonti ja ikkunasta ulos tuijottelu, kitaran soittaminen, ruuan valmistaminen yksinkertaisista suomalaisista aineksista, lintujen tarkkailu, polkupyöräily, uinti ja rantakalliolla auringossa makailu, marjojen, sienien ja yrttien poimiminen, kirjojen lukeminen,eli lyhykäisyydessään ilmaistuna slow life – on elämäntapani. Siksi tervehdinkin ilolla viime aikoina suomeen rantautunutta Degrowth– liikettä [http://en.wikipedia.org/wiki/Degrowth].
Se tuntuu kannustavan kaikkeen siihen mihin olen omatoimisesti ryhtynyt pelkästään tarkkailemalla maailman tilaa ja seuraamalla sisäisiä tuntemuksiani [ym...ym...]... Miten tulisi elää elämäänsä tässä ajassa?
Vaikka ostankin silloin tällöin tupakkaa ja ajan autolla ympäri Itä-Suomea pelkästään aikaa tappaakseni en koe ettenkö voisi kantaa päälläni syväekologisella kannanotolla varustettua t-paitaa rehellisesti ja ilman suurempia tunnon tuskia. Olen valinnut ahtaasti vuokralla asumisen, dyykkaamisen, köyhyyden, aineellisen niukkuuden, harvat tilaisuudet huvitteluun, sekä yksinkertaisen ruokavalion koska en halua kuluttaa planeettamme viimeisiä varantoja siihen että elämäni kuluisi nopeammin – viihteellisemmin eri nautintojen parissa. Välillä pitää olla tylsää ja mielestäni on sallittua olla jopa kateellinen, kunhan ei vain oikeasti himoitse toisen omaa. OLen lähestulkoon absoluuttisen varma että huvittelu ilman maksutapahtumaa on 'pitkässä juoksussa'long range deep ecology movement] [(The Call of the Mountain Arne Naess excerpt:http://www.youtube.com/watch?v=llvnEaLUOac) nautinnollisempaa kuin rahalla aikaan saatu hauskuus. Minulla on kaikkea mahdollista ja vielä liikaakin. Mitään ei minulta puutu. Kaikkea en edes ehdi mitä pitäisi. Mitä ihminen oikeasti tarvitsee? Enemmän aikaa? Aikaa pysähtyä ja ihmetellä, kyseenalaistaa ja omaksua, levätä ja nukkua. Syväekologia [http://fi.wikipedia.org/wiki/Syv%C3%A4ekologia], slow life-ideologia [http://en.wikipedia.org/wiki/Slow_Movement], sekä Degrowth- liike puhuvat kaikki näiden asioiden puolesta. Niin minäkin, vaikka en osaakaan elää niin kuin toivoisin, niin kuin tässä edellä olen yrittänyt sinua ohjastaa - en ole puoleen vuoteen ehtinyt edes kirjoittaa uutta tekstiä blogiini...
Toni Hautamäki
Kuvataiteen Maisteri
Luonto–ja ympäristöalan opiskelija
29.07.2010 Turku, Åbo
Suunnittelin sekä painoin kangasväreillä tuossa muutama viikko sitten itselleni omin käsin pari t-paitaa. Nykersin kalvolle tekstin ’Deep ecology movement’ joka suomennettuna on kaiketi ainakin likimain ’Syväekologinen liike’. Tämän ajatuksen toteuttamiseen sen syntyhetkestä valmiisiin paitoihin kului n. vuoden päivät. No, nyt olen kulkenut kannanotto [statement]-paidoissani pari viikkoa ja tunnelmat ovat vaihdelleet äkillisesti ylpeydestä katumukseen liki päivittäin. Esimerkiksi kun käy ostamassa tupakkaa kaupasta kyseinen paita päällä joudun läpi käymään jo tutuksi muodostuneen ajatusympyrän taas kerran ja yhä uudelleen mielessään. Tuo paita päällä pyrin kaiketi erottumaan massasta ja osoittamaan että tiedostan globaalit uhkat sekä ympäristökatastrofien seuraukset sekä oman osallisuuteni kaikkeen siihen mikä ajaa planeettaamme kohti väistämätöntä tuhoa.
Silti astelen kaupasta ulos tupakka-aski ja karkkipussi eko-kassissa pullottaen. Lisäksi olen alkanut käyttää taas maitotuotteita ja toisinaan ostan myös sillipurkin tai festivaaleilta neulamuikkuja [Neulamuikku on mitaltaan viidestä seitsemään senttiin oleva muikku]. Elämäni muuttui puoli vuotta sitten melko radikaalisti kun aloin parisuhteeseen yksinhuoltajan kanssa. Vegaaniset tottumukseni sekä syväekologiset käytäntöni eivät oikein menneet yksiin uusperheeni muiden jäsenten arjen kanssa. Toisaalta, yksin eläjän kulutus saattaa lopulta olla samaa luokkaa kuin kolmen ihmisen yhteiselon kulutustaso, koska nyt teen asioita [kulutan] yhdessä perheeni kanssa. Ruokaa ei mene hukkaan, se lämpiää kaikille samalla vaivalla [= energiamäärällä] ja esimerkiksi talon lämmittäminen puilla koituu nyt kolmen – ei vain yhden ihmisen iloksi/hyväksi.
Olen ehtinyt kesäloman aikana taas syventyä enemmän suomennostyöhöni. Arne Naessin ’Ecology, community & lifestyle’-opus suomentuu hitaasti mutta varmasti. Samalla kuitenkin olen saanut melkoisesti pohdiskella syväekologiaa kokonaisuutena, ajatus-suuntana, mahdollisuutena – tai ratkaisuna. Oma elämäntapani, jota edellä jo vähän kuvailin, asettuu hauskasti tuohon kontekstiin. En tiedä olenko valinnut köyhyyden, mutta varma olen siitä että köyhyys on valinnut minut. Saattaa olla etten yksinkertaisesti ole kykeneväinen ['kyvykäs?'] ansaitsemaan rahaa, valtaa sekä hyvää asemaa yhteiskunnassa. Toisaalta, minua ei ole tainnut koskaan ’sellaisten’ hamuaminen edes kiinnostaa. Henkiset nautinnot – mitä ne sitten lienevätkään, tai mitä merkitsevät kenellekään nyky-aikana, ovat aina olleet minun priorisointi-asteikolla ylimpinä? Hitaasti maalaaminen öljyväreillä, radio Yle Ykkösen kuuntelu, kahvin juonti ja ikkunasta ulos tuijottelu, kitaran soittaminen, ruuan valmistaminen yksinkertaisista suomalaisista aineksista, lintujen tarkkailu, polkupyöräily, uinti ja rantakalliolla auringossa makailu, marjojen, sienien ja yrttien poimiminen, kirjojen lukeminen,eli lyhykäisyydessään ilmaistuna slow life – on elämäntapani. Siksi tervehdinkin ilolla viime aikoina suomeen rantautunutta Degrowth– liikettä [http://en.wikipedia.org/wiki/Degrowth].
Se tuntuu kannustavan kaikkeen siihen mihin olen omatoimisesti ryhtynyt pelkästään tarkkailemalla maailman tilaa ja seuraamalla sisäisiä tuntemuksiani [ym...ym...]... Miten tulisi elää elämäänsä tässä ajassa?
Vaikka ostankin silloin tällöin tupakkaa ja ajan autolla ympäri Itä-Suomea pelkästään aikaa tappaakseni en koe ettenkö voisi kantaa päälläni syväekologisella kannanotolla varustettua t-paitaa rehellisesti ja ilman suurempia tunnon tuskia. Olen valinnut ahtaasti vuokralla asumisen, dyykkaamisen, köyhyyden, aineellisen niukkuuden, harvat tilaisuudet huvitteluun, sekä yksinkertaisen ruokavalion koska en halua kuluttaa planeettamme viimeisiä varantoja siihen että elämäni kuluisi nopeammin – viihteellisemmin eri nautintojen parissa. Välillä pitää olla tylsää ja mielestäni on sallittua olla jopa kateellinen, kunhan ei vain oikeasti himoitse toisen omaa. OLen lähestulkoon absoluuttisen varma että huvittelu ilman maksutapahtumaa on 'pitkässä juoksussa'long range deep ecology movement] [(The Call of the Mountain Arne Naess excerpt:http://www.youtube.com/watch?v=llvnEaLUOac) nautinnollisempaa kuin rahalla aikaan saatu hauskuus. Minulla on kaikkea mahdollista ja vielä liikaakin. Mitään ei minulta puutu. Kaikkea en edes ehdi mitä pitäisi. Mitä ihminen oikeasti tarvitsee? Enemmän aikaa? Aikaa pysähtyä ja ihmetellä, kyseenalaistaa ja omaksua, levätä ja nukkua. Syväekologia [http://fi.wikipedia.org/wiki/Syv%C3%A4ekologia], slow life-ideologia [http://en.wikipedia.org/wiki/Slow_Movement], sekä Degrowth- liike puhuvat kaikki näiden asioiden puolesta. Niin minäkin, vaikka en osaakaan elää niin kuin toivoisin, niin kuin tässä edellä olen yrittänyt sinua ohjastaa - en ole puoleen vuoteen ehtinyt edes kirjoittaa uutta tekstiä blogiini...
Toni Hautamäki
Kuvataiteen Maisteri
Luonto–ja ympäristöalan opiskelija
29.07.2010 Turku, Åbo
lauantai 7. marraskuuta 2009
Uusien innovaatioiden nerokkuudesta
Uusien innovaatioiden nerokkuudesta
Miten minä aloitan vapaa-päiväni aamun? Laitan radion päälle ja jatkan sängyssä makaamista. Silmät ovat jo auki, näen puiden oksat ja harmaan syystaivaan, sekä silloin tällöin muutaman linnun halkovan taivaan kantta. Lauantai aamuisin radiossa keskustellaan kirjallisuudesta ja kuunnellaan suuria solisteja. Samalla voi tehdä tulet ja keittää puuron. Kun puuro ja mysli on kammettu alas kurkusta, kahvi on laitettava päälle ja kaivettava tupakit esiin. Sitten avaan kannettavan ja alan kirjoittaa jotakin, jonka tuonnempana pistän eetteriin. Aika pian tekee mieleni lukaista Sanomalehtien verkkojulkaisut ja sähköpostit, sekä avata Facebook.
***
Muutama vuosi sitten meillä ei ollut vielä tietokonetta - tai ainakaan internettiä. Aamu kului ehkä television parissa. Minulle ei ole koskaan luettu satuja, ja siksi en kai ole niitä osannut edes kaivata. Aikuisiällä olen kuitenkin alkanut nauttia kuunnelmien kuuntelemisesta erityisen paljon. Sehän on nerokas viihteen muoto, siitäkin syystä että se aktivoi kuuntelijan mielikuvitusta – ainakin omaani merkittävästi enemmän kuin jos katsoisin saman asian televisiosta. Kirjoilla on tuo lyömätön etu, että ne vaikuttavat jokaiseen kokijaansa eri tavalla, visuaalinen kokemus täytyy olla eri jokaiselle, koska muistimme ovat toisin rakennetut. En väitä, etteikö elokuvan katsominen aiheuttaisi katsojassaan subjektiivisia kokemuksia, vaan kirja jättää mielestäni enemmän mielikuvitukselle varaa henkilökohtaiseen tulkintaan.
***
Me suomalaiset olemme hyvin erikoinen kansa. Osaamme kyllä arvostaa ja arvottaa asioita, vaan tuntuu että ensin jonkun ulkopuolisen tulee osoittaa meille keitä meidän tulisi arvostaa. Puhumattomuus esimerkiksi on vaivannut jokaista sukua aikansa. Kulissit on aina pitänyt pitää pystyssä, tapahtui mitä tahansa, -maine, ulkokuori on pidettävä puhtoisena. Tämä asenne johtaa tilanteeseen, jossa vaikeista asioista ei juuri puhuta, koska silloin ehkä joutuisi katsomaan myös itseään peilistä, jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Olen itse tullut huomautetuksi usein siitä, että olen kovasti äänessä. Jotenkin minusta on muotoutunut se tyyppi, joka käy kaikkien hermoille jatkuvilla kysymyksillään, kun muut haluaisivat siirtyä eteenpäin asiassa. Kehitys kehittyy. Ei voi jäädä paikoilleen. ’Ai miksi ei voi?’ – tekisi mieleni sanoa, että minä jäisin mieluummin tuleen makaamaan, kun alkaisin umpimähkään ampumaan sinne tänne. Yhteen ongelmaan harvoin on vain yhtä oikeaa ratkaisua.
***
Olen yrittänyt ymmärtää yhteisöä nimeltä Facebook -jo kahteen kertaan, elämäni aikana. Ymmärrystä ei ole toistaiseksi syntynyt. Se kehittää itseään jatkuvasti, jotta ymmärtämistä ei tapahtuisi, koska silloinhan kiinnostus lakkaa, kun jonkin asian ymmärtää. Siksi muutos, rahan tulo kapitalistin taskuun lakkaa, jos tulee taantumus. Facebookissa ystäviin yhteyden pitäminen ei alkuhämmennyksen jälkeen olekaan ehkä kovin sujuvaa. Mikä on syötteen tarkoitus? Miten jakaa asioita joista itse iloitsee, kun tietää jo valmiiksi, että individualismin ryvettämä ystäväpiiri ei halua että jaan heidän kanssaan kieroutuneita – tai vääriä mielipiteitäni? Tuntuu siltä että sama puhumattomuuden laki joka on vaivannut kansaamme jo ainakin vuosikymmeniä, on myös Facebook -kansan sairaus. Onko niin, että kun joku oireilee tai sairastuu, se koetaan heti valitettavana asiana, - josta vaietaan usein mieluummin kuin että tarjottaisiin apua. Juuri avun ja vastausten, kontaktien ja ilon jakamisen takia kai yhteisö kuitenkin on elinvoimainen ja aktiivinen. Kulissien on pysyttävä pystyssä, ja helpommin ne pysyvät pystyssä kun jaamme ilojamme, vaan miksi näin? Facebookin ehkä pitäisi lanseerata psykiatrin palveluja sivustoonsa. Vai ovatko he jo siellä?
***
Olen pitkään ihmetellyt, miksi kaktukseni ei ikinä kuki. Hakaniemen Torin vieressä asuessani eräs kukkakauppias äänensävyllään tuntui haukkuvan minut pataluhaksi, kun kerroin ongelmastani. En ollut kuulemma kastellut kaktustani riittävästi, - hänen puheestaan kävi ilmi, että en ehkä osaa lainkaan kastella kukkiani..? Nyt kaktukseni kuitenkin kukkii – olin liikuttua kyyneliin. En ole kastellut kaktustani yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, vaan nyt se piru vieköön kukkii..? Luonnon innovaatioiden nerokkuudessa on jotain mihin me itse emme pysty. Aika on rahaa vain ihmiselle.
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
Miten minä aloitan vapaa-päiväni aamun? Laitan radion päälle ja jatkan sängyssä makaamista. Silmät ovat jo auki, näen puiden oksat ja harmaan syystaivaan, sekä silloin tällöin muutaman linnun halkovan taivaan kantta. Lauantai aamuisin radiossa keskustellaan kirjallisuudesta ja kuunnellaan suuria solisteja. Samalla voi tehdä tulet ja keittää puuron. Kun puuro ja mysli on kammettu alas kurkusta, kahvi on laitettava päälle ja kaivettava tupakit esiin. Sitten avaan kannettavan ja alan kirjoittaa jotakin, jonka tuonnempana pistän eetteriin. Aika pian tekee mieleni lukaista Sanomalehtien verkkojulkaisut ja sähköpostit, sekä avata Facebook.
***
Muutama vuosi sitten meillä ei ollut vielä tietokonetta - tai ainakaan internettiä. Aamu kului ehkä television parissa. Minulle ei ole koskaan luettu satuja, ja siksi en kai ole niitä osannut edes kaivata. Aikuisiällä olen kuitenkin alkanut nauttia kuunnelmien kuuntelemisesta erityisen paljon. Sehän on nerokas viihteen muoto, siitäkin syystä että se aktivoi kuuntelijan mielikuvitusta – ainakin omaani merkittävästi enemmän kuin jos katsoisin saman asian televisiosta. Kirjoilla on tuo lyömätön etu, että ne vaikuttavat jokaiseen kokijaansa eri tavalla, visuaalinen kokemus täytyy olla eri jokaiselle, koska muistimme ovat toisin rakennetut. En väitä, etteikö elokuvan katsominen aiheuttaisi katsojassaan subjektiivisia kokemuksia, vaan kirja jättää mielestäni enemmän mielikuvitukselle varaa henkilökohtaiseen tulkintaan.
***
Me suomalaiset olemme hyvin erikoinen kansa. Osaamme kyllä arvostaa ja arvottaa asioita, vaan tuntuu että ensin jonkun ulkopuolisen tulee osoittaa meille keitä meidän tulisi arvostaa. Puhumattomuus esimerkiksi on vaivannut jokaista sukua aikansa. Kulissit on aina pitänyt pitää pystyssä, tapahtui mitä tahansa, -maine, ulkokuori on pidettävä puhtoisena. Tämä asenne johtaa tilanteeseen, jossa vaikeista asioista ei juuri puhuta, koska silloin ehkä joutuisi katsomaan myös itseään peilistä, jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Olen itse tullut huomautetuksi usein siitä, että olen kovasti äänessä. Jotenkin minusta on muotoutunut se tyyppi, joka käy kaikkien hermoille jatkuvilla kysymyksillään, kun muut haluaisivat siirtyä eteenpäin asiassa. Kehitys kehittyy. Ei voi jäädä paikoilleen. ’Ai miksi ei voi?’ – tekisi mieleni sanoa, että minä jäisin mieluummin tuleen makaamaan, kun alkaisin umpimähkään ampumaan sinne tänne. Yhteen ongelmaan harvoin on vain yhtä oikeaa ratkaisua.
***
Olen yrittänyt ymmärtää yhteisöä nimeltä Facebook -jo kahteen kertaan, elämäni aikana. Ymmärrystä ei ole toistaiseksi syntynyt. Se kehittää itseään jatkuvasti, jotta ymmärtämistä ei tapahtuisi, koska silloinhan kiinnostus lakkaa, kun jonkin asian ymmärtää. Siksi muutos, rahan tulo kapitalistin taskuun lakkaa, jos tulee taantumus. Facebookissa ystäviin yhteyden pitäminen ei alkuhämmennyksen jälkeen olekaan ehkä kovin sujuvaa. Mikä on syötteen tarkoitus? Miten jakaa asioita joista itse iloitsee, kun tietää jo valmiiksi, että individualismin ryvettämä ystäväpiiri ei halua että jaan heidän kanssaan kieroutuneita – tai vääriä mielipiteitäni? Tuntuu siltä että sama puhumattomuuden laki joka on vaivannut kansaamme jo ainakin vuosikymmeniä, on myös Facebook -kansan sairaus. Onko niin, että kun joku oireilee tai sairastuu, se koetaan heti valitettavana asiana, - josta vaietaan usein mieluummin kuin että tarjottaisiin apua. Juuri avun ja vastausten, kontaktien ja ilon jakamisen takia kai yhteisö kuitenkin on elinvoimainen ja aktiivinen. Kulissien on pysyttävä pystyssä, ja helpommin ne pysyvät pystyssä kun jaamme ilojamme, vaan miksi näin? Facebookin ehkä pitäisi lanseerata psykiatrin palveluja sivustoonsa. Vai ovatko he jo siellä?
***
Olen pitkään ihmetellyt, miksi kaktukseni ei ikinä kuki. Hakaniemen Torin vieressä asuessani eräs kukkakauppias äänensävyllään tuntui haukkuvan minut pataluhaksi, kun kerroin ongelmastani. En ollut kuulemma kastellut kaktustani riittävästi, - hänen puheestaan kävi ilmi, että en ehkä osaa lainkaan kastella kukkiani..? Nyt kaktukseni kuitenkin kukkii – olin liikuttua kyyneliin. En ole kastellut kaktustani yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, vaan nyt se piru vieköön kukkii..? Luonnon innovaatioiden nerokkuudessa on jotain mihin me itse emme pysty. Aika on rahaa vain ihmiselle.
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
Mieleni sairaudesta ja luovuuden sairaudesta
Mieleni sairaudesta ja luovuuden sairaudesta
Otaksun tässä, että joku muukin on havainnut miten useasti sosiaalisissa tilanteissa on syytä pohtia joko omaa tai keskustelukumppaninsa, tai naapurinsa, työtoverinsa – tai vaikka pääministerin mielenterveydellistä tilaa. Jos kukaan muu ei näin ajattele, olen kaiketi itse hyvin sairas – tämä on johtopäätelmä, joka muotoutuu myös ajatuksesta että kun tuo tai tuo ajattelee noin, ja minä taas aivan toisin, niin tuon toisen täytyy olla joko täysin väärässä, tai sairas. Nyt minun on kuitenkin kyseenalaistettava koko edellä esittämäni ajatuskuvio. Suurin osa konflikteista muodostuu väärinymmärryksistä, jotka ovat vältettävissä aurinkoisina päivinä – toisin sanoen silloin kun asiat ovat mallillaan, siedettävällä tolalla. Jos taas olen väsynyt, ärsytetty ja väärinymmärretty, yksinkertaisinkin ongelmatilanne saattaa kärjistyä monimutkaisten umpikujien (=labyrintti) syöveriksi harmaana syysaamuna.
***
Oletan, että maailmamme on nyt sellaisessa tilassa, jossa konfliktien vaara on jatkuvasti kasvamaan päin. Kaikki ne ongelmat joiden kanssa globaalisti ja paikallisesti taistelemme päivittäin, ovat niin monimutkaisia ja suuria yksilön hahmotettavaksi, saatikka ratkaistaviksi, että pienetkin ongelmat työllistävät aivojamme siinä määrin, että ongelmatilanteet yleistyvät sosiaalisessa elämässämme yhä useammin. Pienistäkin pulmista tulee helposti isoja ja hankalia. Silloin ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa, että pienen ongelmansa kanssa tuskaileva henkilö on ongelman vähäisyyden johdosta ja sen yksilölle aiheuttamaan tuskaan verrattuna kohtuuttoman tuskainen asioiden tilasta. Jopa hullu, mielisairas. Uskallan tässä väittää, että näin ajatteleva on kuitenkin enemmän väärässä kuin oikeassa. Väkivallan käyttö onkin ilmeisesti yhä hyväksytympää, kun siihen puuttumiseen ei tunnu riittävän edes poliittista tahtoa valtioiden ylimmältä johdolta. Järjen loputtua alkaa väkivalta?
***
Sen lisäksi, että meidän jokaisen täytyy osata kuunnella muita ihmisiä, on meidän myös osattava jakaa huoliamme. Sellaisen ihmisen löytyminen, joka jaksaa kuunnella sinun, tai minun huolia saattaa olla todella pitkän etsinnän tulosta. Välillä minusta tuntuu, että ainut keino on maksaa tuosta palvelusta, tavalla tai toisella. Saattaa toki olla, että kuvittelen itsestäni liikoja, jos väitän, että minä kuuntelen, enkä itse tule kuulluksi. Se mihin tässä tähtään, on että jokainen meistä tarvitsee sekä niitä, joita kuunnella, että niitä jotka kuuntelevat. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi ihmistä harvoin asuvat samassa vartalossa. Psykiatrit käyvät psykologeilla, valmentajat valmennettavina. Likakaivokin tarvitsee toisen likakaivon.
***
Luovia ihmisiä arvostetaan kulttuurissamme kovasti. Varsinkin heitä, jotka ovat onnistuneet myös taloudellisesti taiteenalansa harjoittamisessa. Sitten ovat ne kuolleet suuruudet, jotka tekivät nollabudjetilla mestariteoksia, seinähulluja ja ahdistuneita itse tuhoisia depressiivisiä alkoholisteja – sanalla sanoen hulluja. Heitä jotka eivät koskaan rikastuneet ja joilla ei juuri ollut selkään taputtelijoita, vaan joita arvostamme ehkä vielä enemmän nyt kuin niitä jotka tienaavat miljoonia mutta ovat edelleen hengissä. Paras taiteilija on kuollut taiteilija..? On hyvin vaarallista ajatella, että yksin taiteeseensa keskittymällä – tai kuolemalla lunastaa paikan tuosta autuaasta kerhosta. Pitkään itsekin ajattelin niin että ainut tie nerouteen on kärsimyksen tie, vaan nyt pyrin ajattelemaan toisin – yhä uudestaan ja uudelleen. Saattaa olla, että on vielä pitkä matka siihen, että voin kertoa jollekin elävälle olennolle, mieluummin tietysti toiselle ihmiselle, ilman maksusuoritusta, kaikista huolistani. Minun tulisi jaksaa kuunnella vielä vastapalveluksi kuuntelijaa, vaan siihen asti taidan maalata tauluja ja kirjoittaa päiväkirjaani ja julkaista tekstejä internetissä. Dialogin tarve yhteiskunnassa – tai ainakin minun yhteiskunnassani on huutavan suuri. Keskusteleminen voi olla ympäristöystävällistä...
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
Otaksun tässä, että joku muukin on havainnut miten useasti sosiaalisissa tilanteissa on syytä pohtia joko omaa tai keskustelukumppaninsa, tai naapurinsa, työtoverinsa – tai vaikka pääministerin mielenterveydellistä tilaa. Jos kukaan muu ei näin ajattele, olen kaiketi itse hyvin sairas – tämä on johtopäätelmä, joka muotoutuu myös ajatuksesta että kun tuo tai tuo ajattelee noin, ja minä taas aivan toisin, niin tuon toisen täytyy olla joko täysin väärässä, tai sairas. Nyt minun on kuitenkin kyseenalaistettava koko edellä esittämäni ajatuskuvio. Suurin osa konflikteista muodostuu väärinymmärryksistä, jotka ovat vältettävissä aurinkoisina päivinä – toisin sanoen silloin kun asiat ovat mallillaan, siedettävällä tolalla. Jos taas olen väsynyt, ärsytetty ja väärinymmärretty, yksinkertaisinkin ongelmatilanne saattaa kärjistyä monimutkaisten umpikujien (=labyrintti) syöveriksi harmaana syysaamuna.
***
Oletan, että maailmamme on nyt sellaisessa tilassa, jossa konfliktien vaara on jatkuvasti kasvamaan päin. Kaikki ne ongelmat joiden kanssa globaalisti ja paikallisesti taistelemme päivittäin, ovat niin monimutkaisia ja suuria yksilön hahmotettavaksi, saatikka ratkaistaviksi, että pienetkin ongelmat työllistävät aivojamme siinä määrin, että ongelmatilanteet yleistyvät sosiaalisessa elämässämme yhä useammin. Pienistäkin pulmista tulee helposti isoja ja hankalia. Silloin ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa, että pienen ongelmansa kanssa tuskaileva henkilö on ongelman vähäisyyden johdosta ja sen yksilölle aiheuttamaan tuskaan verrattuna kohtuuttoman tuskainen asioiden tilasta. Jopa hullu, mielisairas. Uskallan tässä väittää, että näin ajatteleva on kuitenkin enemmän väärässä kuin oikeassa. Väkivallan käyttö onkin ilmeisesti yhä hyväksytympää, kun siihen puuttumiseen ei tunnu riittävän edes poliittista tahtoa valtioiden ylimmältä johdolta. Järjen loputtua alkaa väkivalta?
***
Sen lisäksi, että meidän jokaisen täytyy osata kuunnella muita ihmisiä, on meidän myös osattava jakaa huoliamme. Sellaisen ihmisen löytyminen, joka jaksaa kuunnella sinun, tai minun huolia saattaa olla todella pitkän etsinnän tulosta. Välillä minusta tuntuu, että ainut keino on maksaa tuosta palvelusta, tavalla tai toisella. Saattaa toki olla, että kuvittelen itsestäni liikoja, jos väitän, että minä kuuntelen, enkä itse tule kuulluksi. Se mihin tässä tähtään, on että jokainen meistä tarvitsee sekä niitä, joita kuunnella, että niitä jotka kuuntelevat. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi ihmistä harvoin asuvat samassa vartalossa. Psykiatrit käyvät psykologeilla, valmentajat valmennettavina. Likakaivokin tarvitsee toisen likakaivon.
***
Luovia ihmisiä arvostetaan kulttuurissamme kovasti. Varsinkin heitä, jotka ovat onnistuneet myös taloudellisesti taiteenalansa harjoittamisessa. Sitten ovat ne kuolleet suuruudet, jotka tekivät nollabudjetilla mestariteoksia, seinähulluja ja ahdistuneita itse tuhoisia depressiivisiä alkoholisteja – sanalla sanoen hulluja. Heitä jotka eivät koskaan rikastuneet ja joilla ei juuri ollut selkään taputtelijoita, vaan joita arvostamme ehkä vielä enemmän nyt kuin niitä jotka tienaavat miljoonia mutta ovat edelleen hengissä. Paras taiteilija on kuollut taiteilija..? On hyvin vaarallista ajatella, että yksin taiteeseensa keskittymällä – tai kuolemalla lunastaa paikan tuosta autuaasta kerhosta. Pitkään itsekin ajattelin niin että ainut tie nerouteen on kärsimyksen tie, vaan nyt pyrin ajattelemaan toisin – yhä uudestaan ja uudelleen. Saattaa olla, että on vielä pitkä matka siihen, että voin kertoa jollekin elävälle olennolle, mieluummin tietysti toiselle ihmiselle, ilman maksusuoritusta, kaikista huolistani. Minun tulisi jaksaa kuunnella vielä vastapalveluksi kuuntelijaa, vaan siihen asti taidan maalata tauluja ja kirjoittaa päiväkirjaani ja julkaista tekstejä internetissä. Dialogin tarve yhteiskunnassa – tai ainakin minun yhteiskunnassani on huutavan suuri. Keskusteleminen voi olla ympäristöystävällistä...
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Taistelusta paikasta auringossa...
Taistelusta paikasta auringossa...
Keskustelin eilen ravintolassa arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun totalitarismista parin vanhemman kollegan kanssa. Emme käsitelleet aihetta kovinkaan pitkään, mutta jonkinlaiseksi loppukaneetiksi muodostui kuitenkin toteamus, että ne joilla on ollut valta ja rahaa ovat aina myös näyttäneet sen muille. Turun Pääkirjasto on minulle monella tapaa ristiriitainen paikka. Sen ympäristö on pitkään ollut melko miellyttävästi rempallaan, vaan nyt se on siistitty näyttely(kulttuuripääkaupunki)kuntoon. Juuri tuo iänikuinen puunaaminen, jota kaikkialla toteutetaan, kuitenkin häiritsee minua, koska se luo harhan siitä, että kaikki valtakunnassa on hyvin, tai että ainakin joillain ihmisillä - kaikki on hyvin.
***
Tämän hetken suurimpiin kysymyksiin pääni sisällä lukeutuu, onko luonnon valinta (Darwin?) oikeassa, ja kuka on oikeassa siinä, miten luonnon valinnan tulisi toimia? Onko luonto aina oikeassa? Haluaako luonto – tai Jumala(t)?, että vain terveet ja vahvat selviytyvät, vai onko vähemmän vahvoilla ja terveille myös osansa ekosysteemeissä ja biodiversiteetissä? Jos vain kiiltävällä Alfa Romeolla ajavan on ”tarkoitettu” lisääntyä ja kukoistaa, täyttää maa, mikä on minun tarkoitukseni, olla "tervettä" kilpailua aikaansaava tekijä? Toisaalta, minäkin olen jo voittanut sen yhden uintikilpailun miljoonien siittiöiden välillä... Missä vaiheessa ihmisen on todettava että tämä askelma on riittävän ylhäällä, jään tälle istumaan ja annan muiden kivuta rauhassa korkeammalle?
***
Se miten rakennuskantaa restauroidaan ja se saadaan kestämään paremmin ajan armotonta hammasta, on positiivista toimintaan, kestävää kehitystä. Ne ihmiset, jotka kokevat kuuluvansa restauroinnin aikaansaajiin, saavat siitä myös omalle itsetunnolleen nostetta. Tilapäisesti omanarvon tunne kasvaa, kun tuntee liittyvänsä kehityksen voittokulkuun. Tämä on kuitenkin onneksi tilapäistä, ja hitaasti rakennukset alkavat rapistua, seiniin ilmestyy graffiteja ja nokea, loisto katoaa – ja rakennuskanta palautuu kaikkien omaksi (omaisuudeksi), kaupunkilaisten yhteiseksi kulissiksi.
***
Satuin radiosta (Yle 1, Horisontti) kuulemaan Australiassa syntyneen ekologian ja uskonnon yhteyttä etsivän ortodoksi-papin haastattelun, jossa hän puhui kestävästä kehityksestä, ja varsinkin sen mahdottomuudesta tai ristiriitaisuudesta. Nimeä en saanut ylös kirjattua, vaan eiköhän sekin selviä aikanaan..? (John Chrysakis?) Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän pitäisi sanoa itsellemme – kiitos, tämä riittää. Mikäli tyytyisimme kaikki, ja tässä tarkoitan (me tarkoitamme) ihan jokaista ihmistä maan päällä, siihen mitä meillä jo on, ja mieluummin vielä vähän vähempään, ilmastokysymykset voisivat alkaa ratkeamaan. Olen melko varma että esimerkiksi kaikki viihde-elektroniikka mitä maailma nyt kantaa päällään riittäisi jo sellaisenaan meille, vaan yritysten pitää tehdä voittoa ja myydä lisää tuotteita. Samoin esimerkiksi kaikki maailmaan jo julkaistu dekkari-kirjallisuus (tai sanotaan nyt vaikka että ylipäätään kaikki kirjallisuus) on mielestäni riittävää. En ole kirjallisuus-alan asiantuntija, vaan silti uskallan tässä väittää niin – voi olla että olen väärässä...? Voitaisiin lukea ensin ne vanhat ennen kuin vaaditaan julkaistavaksi uutta!
Toni Hautamäki
18.10.2009, Turku
Keskustelin eilen ravintolassa arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun totalitarismista parin vanhemman kollegan kanssa. Emme käsitelleet aihetta kovinkaan pitkään, mutta jonkinlaiseksi loppukaneetiksi muodostui kuitenkin toteamus, että ne joilla on ollut valta ja rahaa ovat aina myös näyttäneet sen muille. Turun Pääkirjasto on minulle monella tapaa ristiriitainen paikka. Sen ympäristö on pitkään ollut melko miellyttävästi rempallaan, vaan nyt se on siistitty näyttely(kulttuuripääkaupunki)kuntoon. Juuri tuo iänikuinen puunaaminen, jota kaikkialla toteutetaan, kuitenkin häiritsee minua, koska se luo harhan siitä, että kaikki valtakunnassa on hyvin, tai että ainakin joillain ihmisillä - kaikki on hyvin.
***
Tämän hetken suurimpiin kysymyksiin pääni sisällä lukeutuu, onko luonnon valinta (Darwin?) oikeassa, ja kuka on oikeassa siinä, miten luonnon valinnan tulisi toimia? Onko luonto aina oikeassa? Haluaako luonto – tai Jumala(t)?, että vain terveet ja vahvat selviytyvät, vai onko vähemmän vahvoilla ja terveille myös osansa ekosysteemeissä ja biodiversiteetissä? Jos vain kiiltävällä Alfa Romeolla ajavan on ”tarkoitettu” lisääntyä ja kukoistaa, täyttää maa, mikä on minun tarkoitukseni, olla "tervettä" kilpailua aikaansaava tekijä? Toisaalta, minäkin olen jo voittanut sen yhden uintikilpailun miljoonien siittiöiden välillä... Missä vaiheessa ihmisen on todettava että tämä askelma on riittävän ylhäällä, jään tälle istumaan ja annan muiden kivuta rauhassa korkeammalle?
***
Se miten rakennuskantaa restauroidaan ja se saadaan kestämään paremmin ajan armotonta hammasta, on positiivista toimintaan, kestävää kehitystä. Ne ihmiset, jotka kokevat kuuluvansa restauroinnin aikaansaajiin, saavat siitä myös omalle itsetunnolleen nostetta. Tilapäisesti omanarvon tunne kasvaa, kun tuntee liittyvänsä kehityksen voittokulkuun. Tämä on kuitenkin onneksi tilapäistä, ja hitaasti rakennukset alkavat rapistua, seiniin ilmestyy graffiteja ja nokea, loisto katoaa – ja rakennuskanta palautuu kaikkien omaksi (omaisuudeksi), kaupunkilaisten yhteiseksi kulissiksi.
***
Satuin radiosta (Yle 1, Horisontti) kuulemaan Australiassa syntyneen ekologian ja uskonnon yhteyttä etsivän ortodoksi-papin haastattelun, jossa hän puhui kestävästä kehityksestä, ja varsinkin sen mahdottomuudesta tai ristiriitaisuudesta. Nimeä en saanut ylös kirjattua, vaan eiköhän sekin selviä aikanaan..? (John Chrysakis?) Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän pitäisi sanoa itsellemme – kiitos, tämä riittää. Mikäli tyytyisimme kaikki, ja tässä tarkoitan (me tarkoitamme) ihan jokaista ihmistä maan päällä, siihen mitä meillä jo on, ja mieluummin vielä vähän vähempään, ilmastokysymykset voisivat alkaa ratkeamaan. Olen melko varma että esimerkiksi kaikki viihde-elektroniikka mitä maailma nyt kantaa päällään riittäisi jo sellaisenaan meille, vaan yritysten pitää tehdä voittoa ja myydä lisää tuotteita. Samoin esimerkiksi kaikki maailmaan jo julkaistu dekkari-kirjallisuus (tai sanotaan nyt vaikka että ylipäätään kaikki kirjallisuus) on mielestäni riittävää. En ole kirjallisuus-alan asiantuntija, vaan silti uskallan tässä väittää niin – voi olla että olen väärässä...? Voitaisiin lukea ensin ne vanhat ennen kuin vaaditaan julkaistavaksi uutta!
Toni Hautamäki
18.10.2009, Turku
Vielä vapaa – ajasta
Vielä vapaa – ajasta
Viime aikoina on ollut paljon puhetta uskonnoista ja eri kulttuurien erilaisuudesta, sekä luonnonvarojen rajallisuudesta ja ylikansoittumisesta. On keskusteltu kestävästä ja ihan vain tavallisesta kehityksestä ja sen puutteesta, ihmisoikeuksista sekä työssä jaksamisesta. Tuntuu siltä kuin maailmamme olisi niin täynnä ratkaisemattomia ongelmia, että todellisia mahdollisuuksia rauhanomaisen elämän jatkumiselle ei oikeastaan enää ole. Johan Lahdenperän kirjan Maailman juoni, joka käsittelee kaikkia näitä ongelmia, lukeminen ei ainakaan tyynnyttänyt mielessäni kytevää myrskyä. Esim. kakluunissa polttamani puut muodostavat ”hiukkaspilven” joka laskeutuu ehkä Siperian ikiroudan lumipeitteelle, joka taas aikaansaa sen, että auringon säteet sulattavan lumen ja metaaniklatraatit purkautuvat yläilmakehään muodostaen kasvihuonekaasuja. Hyvän omantunnon aikaansaamiseksi tulisi olla jokin utooppinen olio joka ei kuluta, ulosta, eikä lisäänny. Elä tässä sitten ja nauti vapaa-ajasta, lukien esimerkiksi Risto Isomäen kirjaa 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen...
***
Omat ajatukseni ”pysähtyvät” usein pohtimaan eskapismin käsitettä tai olemusta. Haaveilen jatkuvasti jostain paremmasta, kuten luultavasti suurin osa meistä haaveilee, helpommasta elämästä. Faustinen hahmo ajattelee, että onni sijaitsee siellä, missä ei itse ole. Tänään sijoitin itseni hetkeksi trooppiselle ”lähes” autiolle saarelle keräämään simpukankuoria. Jatkoin unelmointiani ajatuksella kalastamisesta, maahan pudonneiden hedelmien poimimisesta, rannalle ajelehtineen ajopuun keräilystä, nuotion sytyttämisestä, perheen kutsumisesta koolle nauttimaan yhteistä ateriaa.... Saarellani olisi tietysti myös WLAN- verkko ja kauppa-laiva toimittaisi minulle viikoittain soija-"jogurttia" ja luomu-mysliä - ja kirjasto-laivakin piipahtaisi paikalle joka kolmas viikko...
***
Elämä ei kai koskaan ole ollut helppoa, ongelmatonta missään, aina on ollut uhkia? Naapurisaaren kannibaalit häiritsivät Sinisen laguuninkin asukkaita. Se on muuten edelleen eräs lempi – elokuvistani. Sellaisesta lemmestä kai moni edelleen haaveilee, vaikka trendivaateketjut yrittävätkin epätoivoisesti saada rättinsä näyttämään seksikkäämmiltä kuin jos mainoksissa esiintyvät kauniit ja vapaat kulkisivat pelkissä simpukankuoriasuissa... Voiko elämä olla hyvää jos koko ajan pitää paeta todellisuutta? Onko pakenemiseen käytettyjen keinojen välillä todellisia rationaalisesti perusteltavissa olevia eettistä tarkastelua kestäviä eroja?
***
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat melko syväekologista toimintaa. Samoin musiikin tuottaminen soittimella on mielestäni kestävään kehitykseen rinnastettavissa olevaa toimintaa. Simpukoiden ja muun rantaan ajautuneen aineksen keräily ”voisi” myös olla ekologista. Itse tein sitä viime marraskuussa Utön saarella ja koin sen erittäin terapeuttiseksi ja hyödylliseksi. Paljon PVC -muovia tuli korjattua talteen. Asiasta kukkaruukkuun. Huomasin olevani esimerkki. Ohi pyöräilevä nuori poika näki minut tupakoimassa kadun kulmassa. Haluanko olla sellainen kuin olen, esikuvana nuorelle - tupakka suussa? Ehkä kaikki sellainen toiminta, jonka koemme syntiseksi, pitäisi tosiaan sulkea katseilta piiloon. Esimerkkinä toimikoot tässä nyt pääministerimme Vanhanen, joka ei ole enää pätevä edustamaan nykyihmistä. Hänet pitäisi siis kätkeä piiloon... Puutarhakaupunki-visio on totaalisen järjetön idea. Kaupunki on tarkoitettu ihmisille jotka haluavat asua kaupungissa. Huippu(Öky)risteilijät ovat hyvä esimerkki siitä, miten rahaa löytyy eskapismiin vaan ei ilmastotalkoisiin. Miksi ihmisen pitäisi voida harrastaa seinäkiipeilyä ja surffausta risteilyn aikana, tai asua sekä kaupungissa että luonnon helmassa samanaikaisesti? Kyseessä on kaiketi pyrkimys vahvistaa eliitti-yhteiskuntaa, jossa hain harvat ja valitut voivat toteuttaa elämäänsä kohtaamatta elämään kiinteästi liittyviä epäkohtia, kuten vähäosaisia.Pois silmistä, pois mielestä? On tietysti mahdottomuus, että kaikki olisivat samanarvoisia, tasa-arvoisia, vaan ei se kuitenkaan mielestäni ole huono tavoite. Nyt olemme ihmiskuntana valitettavasti menossa päinvastaiseen suuntaan...
Toni Hautamäki
18.10.2009, Turku
Viime aikoina on ollut paljon puhetta uskonnoista ja eri kulttuurien erilaisuudesta, sekä luonnonvarojen rajallisuudesta ja ylikansoittumisesta. On keskusteltu kestävästä ja ihan vain tavallisesta kehityksestä ja sen puutteesta, ihmisoikeuksista sekä työssä jaksamisesta. Tuntuu siltä kuin maailmamme olisi niin täynnä ratkaisemattomia ongelmia, että todellisia mahdollisuuksia rauhanomaisen elämän jatkumiselle ei oikeastaan enää ole. Johan Lahdenperän kirjan Maailman juoni, joka käsittelee kaikkia näitä ongelmia, lukeminen ei ainakaan tyynnyttänyt mielessäni kytevää myrskyä. Esim. kakluunissa polttamani puut muodostavat ”hiukkaspilven” joka laskeutuu ehkä Siperian ikiroudan lumipeitteelle, joka taas aikaansaa sen, että auringon säteet sulattavan lumen ja metaaniklatraatit purkautuvat yläilmakehään muodostaen kasvihuonekaasuja. Hyvän omantunnon aikaansaamiseksi tulisi olla jokin utooppinen olio joka ei kuluta, ulosta, eikä lisäänny. Elä tässä sitten ja nauti vapaa-ajasta, lukien esimerkiksi Risto Isomäen kirjaa 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen...
***
Omat ajatukseni ”pysähtyvät” usein pohtimaan eskapismin käsitettä tai olemusta. Haaveilen jatkuvasti jostain paremmasta, kuten luultavasti suurin osa meistä haaveilee, helpommasta elämästä. Faustinen hahmo ajattelee, että onni sijaitsee siellä, missä ei itse ole. Tänään sijoitin itseni hetkeksi trooppiselle ”lähes” autiolle saarelle keräämään simpukankuoria. Jatkoin unelmointiani ajatuksella kalastamisesta, maahan pudonneiden hedelmien poimimisesta, rannalle ajelehtineen ajopuun keräilystä, nuotion sytyttämisestä, perheen kutsumisesta koolle nauttimaan yhteistä ateriaa.... Saarellani olisi tietysti myös WLAN- verkko ja kauppa-laiva toimittaisi minulle viikoittain soija-"jogurttia" ja luomu-mysliä - ja kirjasto-laivakin piipahtaisi paikalle joka kolmas viikko...
***
Elämä ei kai koskaan ole ollut helppoa, ongelmatonta missään, aina on ollut uhkia? Naapurisaaren kannibaalit häiritsivät Sinisen laguuninkin asukkaita. Se on muuten edelleen eräs lempi – elokuvistani. Sellaisesta lemmestä kai moni edelleen haaveilee, vaikka trendivaateketjut yrittävätkin epätoivoisesti saada rättinsä näyttämään seksikkäämmiltä kuin jos mainoksissa esiintyvät kauniit ja vapaat kulkisivat pelkissä simpukankuoriasuissa... Voiko elämä olla hyvää jos koko ajan pitää paeta todellisuutta? Onko pakenemiseen käytettyjen keinojen välillä todellisia rationaalisesti perusteltavissa olevia eettistä tarkastelua kestäviä eroja?
***
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat melko syväekologista toimintaa. Samoin musiikin tuottaminen soittimella on mielestäni kestävään kehitykseen rinnastettavissa olevaa toimintaa. Simpukoiden ja muun rantaan ajautuneen aineksen keräily ”voisi” myös olla ekologista. Itse tein sitä viime marraskuussa Utön saarella ja koin sen erittäin terapeuttiseksi ja hyödylliseksi. Paljon PVC -muovia tuli korjattua talteen. Asiasta kukkaruukkuun. Huomasin olevani esimerkki. Ohi pyöräilevä nuori poika näki minut tupakoimassa kadun kulmassa. Haluanko olla sellainen kuin olen, esikuvana nuorelle - tupakka suussa? Ehkä kaikki sellainen toiminta, jonka koemme syntiseksi, pitäisi tosiaan sulkea katseilta piiloon. Esimerkkinä toimikoot tässä nyt pääministerimme Vanhanen, joka ei ole enää pätevä edustamaan nykyihmistä. Hänet pitäisi siis kätkeä piiloon... Puutarhakaupunki-visio on totaalisen järjetön idea. Kaupunki on tarkoitettu ihmisille jotka haluavat asua kaupungissa. Huippu(Öky)risteilijät ovat hyvä esimerkki siitä, miten rahaa löytyy eskapismiin vaan ei ilmastotalkoisiin. Miksi ihmisen pitäisi voida harrastaa seinäkiipeilyä ja surffausta risteilyn aikana, tai asua sekä kaupungissa että luonnon helmassa samanaikaisesti? Kyseessä on kaiketi pyrkimys vahvistaa eliitti-yhteiskuntaa, jossa hain harvat ja valitut voivat toteuttaa elämäänsä kohtaamatta elämään kiinteästi liittyviä epäkohtia, kuten vähäosaisia.Pois silmistä, pois mielestä? On tietysti mahdottomuus, että kaikki olisivat samanarvoisia, tasa-arvoisia, vaan ei se kuitenkaan mielestäni ole huono tavoite. Nyt olemme ihmiskuntana valitettavasti menossa päinvastaiseen suuntaan...
Toni Hautamäki
18.10.2009, Turku
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Vapaa -ajasta
Vapaa-ajasta
Onko kellään enää vapaa-aikaa? Työtönkin simuloi työttömyydellään työttömyyttään. Miten vapaa - aika tulisi käyttää, jotta töihin tai opiskeluun palatessa olisi levännyt olo? Olen saanut eri lähteistä, ystäviä kuunneltuani sellaisen käsityksen, että monellakaan ei enää ole vapaa-aikaa. Erinäiset markkinatalouden mekanismit vievät aikaamme lähes huomaamatta. Harva tyytyy tuijottelemaan ulos ikkunasta tammen lehtien putoilua tai tiaisten hyörinää. Televisio ja internet vievät aikamme, ellei tilanne sitten ole niin paha, että työ, harrastus ja perhe-elämän vaatimukset eivät tarjoa lainkaan hengähdystaukoja. Osaa ihmiskunnasta tuntuu vaivaavan myös niin suuri huoli omasta ulkonäöstään, että ”harrastaminen” on jo sairastamisen kaltaista pakonomaista terveelliseksi miellettyjen asioiden toistoa. Liikunta muuttuu työn kaltaiseksi, ja pahimmillaan rutiininomaisiksi suorituksiksi peilisaleissa.
***
Itse taistelen tupakointia vastaan. En kuitenkaan kovin menestyksekkäästi. Tiedän aiheuttavani itselleni pahaa oloa tupakoimalla. Lisäksi tiedän mitä myrkkyjä tupakka sisältää. Tiedän myös, että sademetsiä kaadetaan tupakkaviljelmien tieltä. Tiedän myös sen, että se vapauden tunne joka on yhdistyneenä tupakan polttamiseen, on täysin valheellinen kuva, visio eli harhanäky. Silti yhä sinnikkäästi tupakoin. Ostan lisäaineetonta tupakkaa, joka on maultaan aivan yhtä pahaa kuin tavallinenkin Yritän epätoivoisesti olla eettisempi. Joko ostan tätä keinotekoisesti parempaa - tai nikotiinipurukumia, joka tapauksessa olen markkinatalouden armoilla. Moni tupakoinnin lopettanut sanoo rahan menevän tupakan sijaan makeisiin tai jonnekin muualle - paikkaan X, eli säästöjä ei synny. Miten siis toimia, jos ei halua tukea omasta mielestään epäeettisiä yrityksiä, mutta haluaa silti tuntea olevansa vapaa vapaa-ajallaan? Missä vapaus piilee?
***
Viihteen tarkoitus on saada ajatukset pois ikävistä, masentavista asioista. Mieleeni tulee MTV 3 aamuohjelmien ja uutisten jälkeen tulevat kevennykset, joilla on tarkoitus pyyhkiä pois mielestä kuvat verilammikoissa makaavien lapsien ruumiista. On jokseenkin banaalia että väkivallan jälkeen valmistetaan sorbettia tai muuta painkilleriä -joka saa hyvälle mielelle. Tässä yleensä vedotaan siihen, että jo Roomassa oli leijonia ja orjia, sekä gladiaattoreita. Roomassa oli myös cloaca maxima... On tietysti vaikeaa samastua uhrin asemaan, koska kukaan ei halua kokea kärsimystä omalla kohdallaan. On kuitenkin varmaa, että niin kauan kun hyväksymme esimerkiksi Kiinan toimet Tiibetiä kohtaan, hyväksymme samalla loputtoman sorron ja väkivaltaisen alistamisen. Suomen valtio hyväksyy sen, että Kiina rakentaa patojaan kontrolloidakseen naapurimaidensa, sekä myös omien kansalaistensa mahdollisuuksia saada puhdasta – makeaa vettä. Miksi - miksi minun tulisi hyväksyä se? Viihteen tarkoitus on saada meidät unohtamaan ne asiat jotka viihdeteollisuus ja poliittinen johto haluaa saada meidät unohtamaan. Talous ajaa etiikan ohi. Sivistysvaltion määritelmä on kuitenkin edelleen se sama vanha. Sivistysvaltioksi voidaan kutsua vain sellaista valtiota joka huolehtii erinomaisesti ja ensisijaisesti vanhuksistaan ja lapsistaan, sairaistaan, eli heikompiosaisistaan.
***
Kävin jo vakiintuneen tapani mukaan polttamassa lisäaineettoman tupakan sekä juomassa espressokeittimellä keitetyn luomukahvini kotikatuni edustalla. Jo kirkkaasti punertavan vaahteran oksilla huusi kaksi sinitiaista, hätäänsä kaiketi, kun on talvi tulossa. Saakohan lähikaupasta jo talipalloja? Voinko kiinnittää kaupungin puistossa olevaan puuhun linnunruokaa? Koen vastuukseni selvittää asian ja jopa rikkoa lakia koska haluan edesauttaa elämän kukoistamista. Olen nimittäin aika varma, että myös punarinta ja pari muuta, mustarastaskin saa siitä osansa. Maailma ei muutu paremmaksi ennen kuin me tavalliset ihmiset alamme taas muistelemaan oikeuksiamme. Kansalaistottelemattomuus on kaiketi nyky-yhteiskunnassa ihmisarvoisen ja oikeudenmukaisen elämän välttämättömyys.
You never turned around to see the frowns on the jugglers and the clowns
When they all come down and did tricks for you
You never understood that it ain't no good
You shouldn't let other people get your kicks for you
You used to ride on the chrome horse with your diplomat
Who carried on his shoulder a Siamese cat
Ain't it hard when you discover that
He really wasn't where it's at
After he took from you everything he could steal.
How does it feel
How does it feel
To be on your own
Bob Dylan
Toni Hautamäki, Turussa 14.10.2009
Onko kellään enää vapaa-aikaa? Työtönkin simuloi työttömyydellään työttömyyttään. Miten vapaa - aika tulisi käyttää, jotta töihin tai opiskeluun palatessa olisi levännyt olo? Olen saanut eri lähteistä, ystäviä kuunneltuani sellaisen käsityksen, että monellakaan ei enää ole vapaa-aikaa. Erinäiset markkinatalouden mekanismit vievät aikaamme lähes huomaamatta. Harva tyytyy tuijottelemaan ulos ikkunasta tammen lehtien putoilua tai tiaisten hyörinää. Televisio ja internet vievät aikamme, ellei tilanne sitten ole niin paha, että työ, harrastus ja perhe-elämän vaatimukset eivät tarjoa lainkaan hengähdystaukoja. Osaa ihmiskunnasta tuntuu vaivaavan myös niin suuri huoli omasta ulkonäöstään, että ”harrastaminen” on jo sairastamisen kaltaista pakonomaista terveelliseksi miellettyjen asioiden toistoa. Liikunta muuttuu työn kaltaiseksi, ja pahimmillaan rutiininomaisiksi suorituksiksi peilisaleissa.
***
Itse taistelen tupakointia vastaan. En kuitenkaan kovin menestyksekkäästi. Tiedän aiheuttavani itselleni pahaa oloa tupakoimalla. Lisäksi tiedän mitä myrkkyjä tupakka sisältää. Tiedän myös, että sademetsiä kaadetaan tupakkaviljelmien tieltä. Tiedän myös sen, että se vapauden tunne joka on yhdistyneenä tupakan polttamiseen, on täysin valheellinen kuva, visio eli harhanäky. Silti yhä sinnikkäästi tupakoin. Ostan lisäaineetonta tupakkaa, joka on maultaan aivan yhtä pahaa kuin tavallinenkin Yritän epätoivoisesti olla eettisempi. Joko ostan tätä keinotekoisesti parempaa - tai nikotiinipurukumia, joka tapauksessa olen markkinatalouden armoilla. Moni tupakoinnin lopettanut sanoo rahan menevän tupakan sijaan makeisiin tai jonnekin muualle - paikkaan X, eli säästöjä ei synny. Miten siis toimia, jos ei halua tukea omasta mielestään epäeettisiä yrityksiä, mutta haluaa silti tuntea olevansa vapaa vapaa-ajallaan? Missä vapaus piilee?
***
Viihteen tarkoitus on saada ajatukset pois ikävistä, masentavista asioista. Mieleeni tulee MTV 3 aamuohjelmien ja uutisten jälkeen tulevat kevennykset, joilla on tarkoitus pyyhkiä pois mielestä kuvat verilammikoissa makaavien lapsien ruumiista. On jokseenkin banaalia että väkivallan jälkeen valmistetaan sorbettia tai muuta painkilleriä -joka saa hyvälle mielelle. Tässä yleensä vedotaan siihen, että jo Roomassa oli leijonia ja orjia, sekä gladiaattoreita. Roomassa oli myös cloaca maxima... On tietysti vaikeaa samastua uhrin asemaan, koska kukaan ei halua kokea kärsimystä omalla kohdallaan. On kuitenkin varmaa, että niin kauan kun hyväksymme esimerkiksi Kiinan toimet Tiibetiä kohtaan, hyväksymme samalla loputtoman sorron ja väkivaltaisen alistamisen. Suomen valtio hyväksyy sen, että Kiina rakentaa patojaan kontrolloidakseen naapurimaidensa, sekä myös omien kansalaistensa mahdollisuuksia saada puhdasta – makeaa vettä. Miksi - miksi minun tulisi hyväksyä se? Viihteen tarkoitus on saada meidät unohtamaan ne asiat jotka viihdeteollisuus ja poliittinen johto haluaa saada meidät unohtamaan. Talous ajaa etiikan ohi. Sivistysvaltion määritelmä on kuitenkin edelleen se sama vanha. Sivistysvaltioksi voidaan kutsua vain sellaista valtiota joka huolehtii erinomaisesti ja ensisijaisesti vanhuksistaan ja lapsistaan, sairaistaan, eli heikompiosaisistaan.
***
Kävin jo vakiintuneen tapani mukaan polttamassa lisäaineettoman tupakan sekä juomassa espressokeittimellä keitetyn luomukahvini kotikatuni edustalla. Jo kirkkaasti punertavan vaahteran oksilla huusi kaksi sinitiaista, hätäänsä kaiketi, kun on talvi tulossa. Saakohan lähikaupasta jo talipalloja? Voinko kiinnittää kaupungin puistossa olevaan puuhun linnunruokaa? Koen vastuukseni selvittää asian ja jopa rikkoa lakia koska haluan edesauttaa elämän kukoistamista. Olen nimittäin aika varma, että myös punarinta ja pari muuta, mustarastaskin saa siitä osansa. Maailma ei muutu paremmaksi ennen kuin me tavalliset ihmiset alamme taas muistelemaan oikeuksiamme. Kansalaistottelemattomuus on kaiketi nyky-yhteiskunnassa ihmisarvoisen ja oikeudenmukaisen elämän välttämättömyys.
You never turned around to see the frowns on the jugglers and the clowns
When they all come down and did tricks for you
You never understood that it ain't no good
You shouldn't let other people get your kicks for you
You used to ride on the chrome horse with your diplomat
Who carried on his shoulder a Siamese cat
Ain't it hard when you discover that
He really wasn't where it's at
After he took from you everything he could steal.
How does it feel
How does it feel
To be on your own
Bob Dylan
Toni Hautamäki, Turussa 14.10.2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
