Uusien innovaatioiden nerokkuudesta

Uusien innovaatioiden nerokkuudesta



Miten minä aloitan vapaa-päiväni aamun? Laitan radion päälle ja jatkan sängyssä makaamista. Silmät ovat jo auki, näen puiden oksat ja harmaan syystaivaan, sekä silloin tällöin muutaman linnun halkovan taivaan kantta. Lauantai aamuisin radiossa keskustellaan kirjallisuudesta ja kuunnellaan suuria solisteja. Samalla voi tehdä tulet ja keittää puuron. Kun puuro ja mysli on kammettu alas kurkusta, kahvi on laitettava päälle ja kaivettava tupakit esiin. Sitten avaan kannettavan ja alan kirjoittaa jotakin, jonka tuonnempana pistän eetteriin. Aika pian tekee mieleni lukaista Sanomalehtien verkkojulkaisut ja sähköpostit, sekä avata Facebook.

***

Muutama vuosi sitten meillä ei ollut vielä tietokonetta - tai ainakaan internettiä. Aamu kului ehkä television parissa. Minulle ei ole koskaan luettu satuja, ja siksi en kai ole niitä osannut edes kaivata. Aikuisiällä olen kuitenkin alkanut nauttia kuunnelmien kuuntelemisesta erityisen paljon. Sehän on nerokas viihteen muoto, siitäkin syystä että se aktivoi kuuntelijan mielikuvitusta – ainakin omaani merkittävästi enemmän kuin jos katsoisin saman asian televisiosta. Kirjoilla on tuo lyömätön etu, että ne vaikuttavat jokaiseen kokijaansa eri tavalla, visuaalinen kokemus täytyy olla eri jokaiselle, koska muistimme ovat toisin rakennetut. En väitä, etteikö elokuvan katsominen aiheuttaisi katsojassaan subjektiivisia kokemuksia, vaan kirja jättää mielestäni enemmän mielikuvitukselle varaa henkilökohtaiseen tulkintaan.

***

Me suomalaiset olemme hyvin erikoinen kansa. Osaamme kyllä arvostaa ja arvottaa asioita, vaan tuntuu että ensin jonkun ulkopuolisen tulee osoittaa meille keitä meidän tulisi arvostaa. Puhumattomuus esimerkiksi on vaivannut jokaista sukua aikansa. Kulissit on aina pitänyt pitää pystyssä, tapahtui mitä tahansa, -maine, ulkokuori on pidettävä puhtoisena. Tämä asenne johtaa tilanteeseen, jossa vaikeista asioista ei juuri puhuta, koska silloin ehkä joutuisi katsomaan myös itseään peilistä, jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Olen itse tullut huomautetuksi usein siitä, että olen kovasti äänessä. Jotenkin minusta on muotoutunut se tyyppi, joka käy kaikkien hermoille jatkuvilla kysymyksillään, kun muut haluaisivat siirtyä eteenpäin asiassa. Kehitys kehittyy. Ei voi jäädä paikoilleen. ’Ai miksi ei voi?’ – tekisi mieleni sanoa, että minä jäisin mieluummin tuleen makaamaan, kun alkaisin umpimähkään ampumaan sinne tänne. Yhteen ongelmaan harvoin on vain yhtä oikeaa ratkaisua.

***

Olen yrittänyt ymmärtää yhteisöä nimeltä Facebook -jo kahteen kertaan, elämäni aikana. Ymmärrystä ei ole toistaiseksi syntynyt. Se kehittää itseään jatkuvasti, jotta ymmärtämistä ei tapahtuisi, koska silloinhan kiinnostus lakkaa, kun jonkin asian ymmärtää. Siksi muutos, rahan tulo kapitalistin taskuun lakkaa, jos tulee taantumus. Facebookissa ystäviin yhteyden pitäminen ei alkuhämmennyksen jälkeen olekaan ehkä kovin sujuvaa. Mikä on syötteen tarkoitus? Miten jakaa asioita joista itse iloitsee, kun tietää jo valmiiksi, että individualismin ryvettämä ystäväpiiri ei halua että jaan heidän kanssaan kieroutuneita – tai vääriä mielipiteitäni? Tuntuu siltä että sama puhumattomuuden laki joka on vaivannut kansaamme jo ainakin vuosikymmeniä, on myös Facebook -kansan sairaus. Onko niin, että kun joku oireilee tai sairastuu, se koetaan heti valitettavana asiana, - josta vaietaan usein mieluummin kuin että tarjottaisiin apua. Juuri avun ja vastausten, kontaktien ja ilon jakamisen takia kai yhteisö kuitenkin on elinvoimainen ja aktiivinen. Kulissien on pysyttävä pystyssä, ja helpommin ne pysyvät pystyssä kun jaamme ilojamme, vaan miksi näin? Facebookin ehkä pitäisi lanseerata psykiatrin palveluja sivustoonsa. Vai ovatko he jo siellä?

***

Olen pitkään ihmetellyt, miksi kaktukseni ei ikinä kuki. Hakaniemen Torin vieressä asuessani eräs kukkakauppias äänensävyllään tuntui haukkuvan minut pataluhaksi, kun kerroin ongelmastani. En ollut kuulemma kastellut kaktustani riittävästi, - hänen puheestaan kävi ilmi, että en ehkä osaa lainkaan kastella kukkiani..? Nyt kaktukseni kuitenkin kukkii – olin liikuttua kyyneliin. En ole kastellut kaktustani yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, vaan nyt se piru vieköön kukkii..? Luonnon innovaatioiden nerokkuudessa on jotain mihin me itse emme pysty. Aika on rahaa vain ihmiselle.




7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku