Mieleni sairaudesta ja luovuuden sairaudesta

Mieleni sairaudesta ja luovuuden sairaudesta


Otaksun tässä, että joku muukin on havainnut miten useasti sosiaalisissa tilanteissa on syytä pohtia joko omaa tai keskustelukumppaninsa, tai naapurinsa, työtoverinsa – tai vaikka pääministerin mielenterveydellistä tilaa. Jos kukaan muu ei näin ajattele, olen kaiketi itse hyvin sairas – tämä on johtopäätelmä, joka muotoutuu myös ajatuksesta että kun tuo tai tuo ajattelee noin, ja minä taas aivan toisin, niin tuon toisen täytyy olla joko täysin väärässä, tai sairas. Nyt minun on kuitenkin kyseenalaistettava koko edellä esittämäni ajatuskuvio. Suurin osa konflikteista muodostuu väärinymmärryksistä, jotka ovat vältettävissä aurinkoisina päivinä – toisin sanoen silloin kun asiat ovat mallillaan, siedettävällä tolalla. Jos taas olen väsynyt, ärsytetty ja väärinymmärretty, yksinkertaisinkin ongelmatilanne saattaa kärjistyä monimutkaisten umpikujien (=labyrintti) syöveriksi harmaana syysaamuna.

***

Oletan, että maailmamme on nyt sellaisessa tilassa, jossa konfliktien vaara on jatkuvasti kasvamaan päin. Kaikki ne ongelmat joiden kanssa globaalisti ja paikallisesti taistelemme päivittäin, ovat niin monimutkaisia ja suuria yksilön hahmotettavaksi, saatikka ratkaistaviksi, että pienetkin ongelmat työllistävät aivojamme siinä määrin, että ongelmatilanteet yleistyvät sosiaalisessa elämässämme yhä useammin. Pienistäkin pulmista tulee helposti isoja ja hankalia. Silloin ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa, että pienen ongelmansa kanssa tuskaileva henkilö on ongelman vähäisyyden johdosta ja sen yksilölle aiheuttamaan tuskaan verrattuna kohtuuttoman tuskainen asioiden tilasta. Jopa hullu, mielisairas. Uskallan tässä väittää, että näin ajatteleva on kuitenkin enemmän väärässä kuin oikeassa. Väkivallan käyttö onkin ilmeisesti yhä hyväksytympää, kun siihen puuttumiseen ei tunnu riittävän edes poliittista tahtoa valtioiden ylimmältä johdolta. Järjen loputtua alkaa väkivalta?

***

Sen lisäksi, että meidän jokaisen täytyy osata kuunnella muita ihmisiä, on meidän myös osattava jakaa huoliamme. Sellaisen ihmisen löytyminen, joka jaksaa kuunnella sinun, tai minun huolia saattaa olla todella pitkän etsinnän tulosta. Välillä minusta tuntuu, että ainut keino on maksaa tuosta palvelusta, tavalla tai toisella. Saattaa toki olla, että kuvittelen itsestäni liikoja, jos väitän, että minä kuuntelen, enkä itse tule kuulluksi. Se mihin tässä tähtään, on että jokainen meistä tarvitsee sekä niitä, joita kuunnella, että niitä jotka kuuntelevat. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi ihmistä harvoin asuvat samassa vartalossa. Psykiatrit käyvät psykologeilla, valmentajat valmennettavina. Likakaivokin tarvitsee toisen likakaivon.

***

Luovia ihmisiä arvostetaan kulttuurissamme kovasti. Varsinkin heitä, jotka ovat onnistuneet myös taloudellisesti taiteenalansa harjoittamisessa. Sitten ovat ne kuolleet suuruudet, jotka tekivät nollabudjetilla mestariteoksia, seinähulluja ja ahdistuneita itse tuhoisia depressiivisiä alkoholisteja – sanalla sanoen hulluja. Heitä jotka eivät koskaan rikastuneet ja joilla ei juuri ollut selkään taputtelijoita, vaan joita arvostamme ehkä vielä enemmän nyt kuin niitä jotka tienaavat miljoonia mutta ovat edelleen hengissä. Paras taiteilija on kuollut taiteilija..? On hyvin vaarallista ajatella, että yksin taiteeseensa keskittymällä – tai kuolemalla lunastaa paikan tuosta autuaasta kerhosta. Pitkään itsekin ajattelin niin että ainut tie nerouteen on kärsimyksen tie, vaan nyt pyrin ajattelemaan toisin – yhä uudestaan ja uudelleen. Saattaa olla, että on vielä pitkä matka siihen, että voin kertoa jollekin elävälle olennolle, mieluummin tietysti toiselle ihmiselle, ilman maksusuoritusta, kaikista huolistani. Minun tulisi jaksaa kuunnella vielä vastapalveluksi kuuntelijaa, vaan siihen asti taidan maalata tauluja ja kirjoittaa päiväkirjaani ja julkaista tekstejä internetissä. Dialogin tarve yhteiskunnassa – tai ainakin minun yhteiskunnassani on huutavan suuri. Keskusteleminen voi olla ympäristöystävällistä...


7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku