11. Hetken synnyttämiä ajatuksia


Vietin marraskuun ( 2008 ) puolenvälin jälkeen kaksi viikkoa Utön saaressa ( Kuvataideakatemian oppilaskunnan residenssissä ). Oli hyvä hetki tutustua jo pitkään mieltäni askarruttaneeseen Pentti Linkolaan hänen tekstiensä kautta. Usein on niin, että ihmiset suhtautuvat asioihin, jotka ovat vaikeita, jyrkästi, siitäkin huolimatta ovatko tutustuneet tähän asiaan pintapuolisesti toisen käden kautta, tai syvemmin oman mielipiteensä muodostaen huolellisesti asiaa tutkien monista eri vinkkeleistä. Olin itse päättänyt muodostaa jonkinlaisen käsityksen tästä parjatusta pioneerista lukemalla hänen sanomaansa, ensin Eero Ale’nin ( Soutajan päiväkirja ) ja myöhemmin Linkolan itsensä kirjoittaman kirjan ( Voisiko elämä voittaa ) avulla. Olin aiemmin pintapuolisesti tutustunut Tere Vadenin toimittamaan Linkolan ajamana –esseekokoelmaa ja ilmeisesti se riitti , olin jo puolittain koukussa.
Utön residenssiperiodin jälkeen ostin Helsingin Stockmannin lehtimyymälästä elämäni ensimmäisen Elonkehän numeron 12/2008. Noin viikkoa myöhemmin, lauantaina 13.12.2008 istuin Nuorisokeskus Wimmassa, Elonkehä ry:n sekä Vihreän Elämänsuojelun liiton, järjestämässä seminaarissa, jonka viimeisenä puhujana oli kalastaja ornitologi Pentti Linkola. Paluuta entiseen ei enää ollut, olin löytänyt laumani. Olin aiemmin yrittänyt etsiä internetin avulla sellaisia kansalaisjärjestöjä, jotka toiminnallaan osoittaisivat, että osanottajien tarkoituksena on tehdä muutakin kuin tutustua tuleviin tyttö ja poikaystäviin glögiä juoden ja pipareita mutustellen, vaikka sellaisessakaan toiminnassa en sinänsä näe mitään pahaa. Ekologisempaa olisi tietenkin lukea suurelle joukolle ääneen kirjaa kynttilänvalossa, ja näin seminaareissa usein tapahtuukin, tosin kynttilät on korvattu energiansäästölampuin... On suositeltavaa ja eduksi edes pinnallisesti tutustua kumppaniinsa ennen kuin tapahtuu kohtalokkaampia yhteenliittymisiä, vaikka ajat toki ovatkin muuttuneet...
Seminaariaamuni käynnistyi hieman vaivalloisesti, koska edellisenä iltana olin tavannut vapaassa illanvietossa ystäviäni kolmen vuoden tauon jälkeen, ”ravintoloinnin” merkeissä, vaan koska käsiteltävänä oli vihdoin aiheita, jotka ovat olleet pääni sisällä epäjärjestyksessä jo monia vuosia, oli nyt syystäkin tarkennettava aisteja ja koetettava kestää pystypäin nautitut hermomyrkyt vaikutuksineen. Ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka ensimmäisenä puhujana kommentoikin alkoholikeskeistä kulttuuriamme, jossa hermomyrkkyjä ei nautita kulinaarisista, vaan ainakin minun käsittääkseni eskapistisista syistä, oikeanlaisen terapian korvikkeena. Seminaariin en mielestäni ollut menossa hakemaan hyväksyntää olemassaololleni. Uteliaisuuteni ajoi paikalle. Uskoin löytäväni tietoa ja toivoa samansuuntaisten ajatusten kantajien/kannattajien tapaamisesta, mikä on monelle, kuten itsellenikin välttämätöntä vallalla olevan musertavan tasapäistämisen aikana. Syväekologista ”tasapäistämistähän” Suomi on nyt vailla, ei pinnallistamisen ja rahanvallan jatkumisen syöksykierrettä. Mielenterveystilastot puhuvat puolestaan.

Leena Vilkan, sekä poliitikkona ja tekniikan tohtorina tunnetun Eero Paloheimon keskustelunavausten aikana ei mielestäni päässyt syntymään vielä suuriakaan mielipide -eroja yleisön ja puhujien välille, joten keskustelua ei syntynyt, ainakaan odottamassani määrässä. Olin kuullut itse jo monelta taholta, esimerkiksi Kuvataideakatemian ja kuvataiteilija Antti Majavan järjestämällä Antroposeenin taide-luentosarjalla puhuttavan melko perusteellisesti ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista, esimerkiksi tiede – ja ympäristötoimittaja Pasi Toiviaisen taholta, sekä luonnon ja ihmiselon vallalla olevista epätasapainosuhteista Filosofian tohtori, tutkija Ville Lähteeltä, joka vaikuttaa ainakin niin & näin filosofisen aikakauslehden sivuilla. Toki nämä asiat edelleen vaativat jatkuvaa käsittelyä - itsestään muistuttelua, jotta aihepiiri ei valtaväestön mielissä jäisi trendin asteelle. Tapanahan on, että huomio kiinnittyy seuraavaan murheeseen, kun suuret joukot on saatu lakkaamaan kyselemästä vaikeita ”edellisestä”. Kirjailija Antti Nylenin esitys oli partaveitsen terävää suomen kielen täysimittaista hallintaa ja aiheiden käsittelyn ilotulitusta, oikea runsauden sarvi. Puhe tuli suoraan paperilta, eikä se sisältänyt montakaan epäselvyyttä tai ristiriitaa itsensä kanssa ensi kuulemalla. Keskustelijana hän ei kuitenkaan jostain syystä osoittanut taitojaan missään vaiheessa seminaarin aikana, mikä oli minusta todella surullista, koska suurin osa painavista puheenvuoroista oli niin sanottujen vanhojen pierujen esittämiä. Anteeksi ( Pentti ) kielenkäyttöni, mutta vanha pieru nyt vain kuvaa aika hyvin vanhoja pieruja, joissa ei siis ole mitään vikaa ”sinänsä”. Uudet pierut vain olisivat nyt enemmän kuin toivottuja, päästöistään huolimatta.

Pettymystä minussa aiheutti ja aiheuttaa yhä se tyytyväisyys, mikä usein huokuu oikeassa olevan tuomion profeetan kasvoilta, kun kukaan ei pysty todistamaan ennustuksia vääriksi. Tilanne muistuttaa tietokilpailua, jossa voittaja lunastaa oikeutuksensa oikeudellisuudestaan. Valitettavasti tilaisuudessa esiintyneet tuomionpäivän povaajat ovat mielestäni oikeassa. Seminaarissa olleista suurimman osan muodostivat ihmiset, jotka ajattelevat, viimeistään nyt seminaarin jälkeen samansuuntaisesti. Miten seminaarissa puhuttu saataisiin päättäjien päihin? Vihreä Liitto eli Vihreät tuli monasti seminaarin aikana julistetuksi menetetyksi lupaukseksi. Kansalaistottelemattomuudesta tulisi taas kerran nostaa päivänpolttava aihe valtapolitiikan tasolla. Tarvitaan todellinen ideologinen täyskäännös. Syväekologian kannattaja manifestoi rajojaan koetellen kohti yhteiskuntaa ja päämäärää, jossa päätökset tehdään luonnon monimuotoisuutta ja kestävää syväekologiaa toteuttaen. Toivokaamme siis, että Arne Naessin kuolema ( 12. 1. 2009 ) aiheuttaa syväekologisen ideologian valtavan popularisoitumisen, ja koko maailma seuraa hänen esimerkkiään. Yleensähän näin käy kun sankari ja esikuva poistuu keskuudestamme, mutta vasta sitten. Vielä ei ole näkynyt kovinkaan montaa merkkiä siitä, että näin Naessin kohdalla tapahtuisi...

Moni nuori minun lisäksi kokee suurta voimattomuutta, koska ilmassa/vallalla on tunne, että mitään ei ole tehtävissä ja kuitenkin oma ja omien lasten tulevaisuus on mitä enenevässä määrin fataalisti pelissä. Oma ajatukseni Luonnonsuojelupoliiseista, jonka esitin yhtenä tulevaisuuden ammattina, jottei meidän tarvitsisi osallistua työmme kautta kulutushysteriaan tavalla tai toisella, oli monen mielestä ilmeisesti vitsiksi tarkoitettu. Omasta mielestäni se on edelleen lisämietintöjä edellyttävä ajatus ja idea, siitäkin huolimatta, että se syntyi omassa päässäni. Ole hyvä ja ehdota kiitos parempaa ideaa, vaikka useaa kerralla! Ne ihmisoliot, jotka eivät asu urbaanisti päällekkäin julkisilla liikkuen, vaan jotka toivovat/haluavat edelleen olla jatkuvassa, sekä kestävässä yhteydessä luontoon, heistä tulisi kouluttaa halukkaat ammattiin, joka estäisi alhaisoa nelivetoineen sekä mönkijöineen/traktoreineen tuhoamasta sitä vähää metsäluontoa, jota ”meillä” vielä on jäljellä. He varmistaisivat, että edes vähän toivoa toipumisesta sisällyttävät luontoalueet saisivat toipua rauhassa, ilman ihmisen väliin puuttumista. Tätä tavoitetta Ikimetsän ystävät ry. varmasti jo toteuttaa parhain mahdollisin keinoin. Konsolit ja tietokoneet peleineen mielestäni tarjoavat välineurheilijoille riittävästi ajanvietettä. Jos ei jaksa liikkua omalla kehonsisäisellä moottorillaan, ei tarvitse liikkua ollenkaan luonnossa. Esitän hartaan toiveen pelienvalmistajille. Tehkää todellisen tuntuinen, mönkijöillä, moottorikelkoilla ja erävarusteilla, nuotionsytyttämisellä kilpaileva PC/konsoli-peli koko perheelle, jos se vaikka saisi useat pysymään kotonaan. Afrikan mineraaleja kai vielä riittää riistettäväksi..?
Palaan ideaani luonnonsuojelupoliiseista. Nämä luonnon erikoisosaajat koulutetaan tuntemaan luonto kokonaisuudessaan, kasvit ja eläimet perusteellisesti. He valvovat koko floran ja faunan oikeuksia, sekä valistavat niitä, jotka ovat valistusta vailla. Toiminnan rahoittaa valtio verorahoista, silläkin uhalla, että veroja pitäisi kaikkien maksaa, tuloista riippuen enemmän. Tämä tietysti edellyttäisi sitä, että vähäpalkkaiset saisivat ansaitsemansa korvauksen työstään, mikä ei selvästikään toteudu yhteiskunnassamme nyt, esimerkkinä sairaanhoitajien, opettajien tai siistijöiden palkat suhteessa muutamaan muuhun virkaan, joista viime aikoina on kohistu. Luonnonsuojelupoliisin työn kannustimena toimii lupaus työasuntonsa omaksi lunastamisesta, kun henkilö on palvellut riittäväksi katsotun ajan toimessaan. Hän myös perisi käyttöönsä valvontaoikeuden sopivan suuruiseksi koetulta metsätilalta, jolla siis näin ollen hänen eläkeasunto, ”loppusijoituskohde” sijaitsisi. Luonnonsuojelupoliisi toimii tämän vision mukaan syväekologisesti, itse itsensä moottorina, polkupyörällä, suksilla ja soutuveneellä liikkuen, mahdollisuuksien mukaan oman ravintonsa keräten ja tuottaen, kalansa kalastaen. Riistanhoito voitaisiin myös sisällyttää toimeen, jolloin metsästäjien keski-ikä laskisi, määrä kasvaisi ja taito säilyisi, sekä hallinta riistaan pysyisi valtion/meidän käsissä. Ammatti voisi periytyä perheen sisällä, jolloin syntyisi ammattikunta, joka on koko ihmislajin elinkaaren ajan tarpeellinen. Näillä henkilöillä voisi jopa olla lupa käyttää sitä traktorimönkijää, ellei hevosta löytyisi taloudesta...?!

Esimerkiksi tässä esitän havaintoni nyky-yhteiskunnan mielettömyydestä Turun keskustan kello neljän liikenneruuhkassa, jossa näin satojen autojen, jokaisen sisässä 1 kpl matkustaja/kuljettaja-yksikköjä, jonottavan, hitaasti etenevän 10 – 15 min aikana n. 2 kilometrin matkan. Kävellen olisivat kaikki olleet jo kotona. Istuin myös itse auton sisällä, ajatellen seuraavasti. Kaikki yksityisautot tulisi purkaa ja mahdollisuuksien mukaan valmistaa niistä syntyvästä materiaalista raitio ja junavaunuja, sekä kiskoja. Täten tieverkkoja ei tarvittaisi enää nykyisessä laajuudessa, vaan niille voisi rakentaa kiskot. Syntyisi uusi teollisuuden ala, sekä satoja, ellei tuhansia uusia työpaikkoja. Viikkoa myöhemmin satuin lukemaan saman ajatuksen Vihreän Elämänsuojelun liiton verkkosivuilta. Outo sattuma, vai ei? Näissä uusissa julkisissa kulkuneuvoissa ei saisi puhua kännykällä, tai surffata netissä. Kirjojen lukeminen taas ja muiden matkustajien kanssa keskustelu olisi jopa suotavaa. Mielenterveyspalvelujen tarve putoisi näiden toimien johdosta oman arvioni mukaan vähintään puoleen tämänhetkisestä valtakunnallisesti hälyttävästä tilanteesta. Asfalttipinnoitteen, parkkipaikkojen ja muiden turhien rakenteiden purkamiseen tarvittaisiin myös valtavasti uutta väkeä tämän tulevaisuuden vision toteutuessa. Fyysisten ponnistelujen tarve nykyihmisessä on hälyttävä. Miksi muuten ihmiset jumppaavat itsensä hengiltä ”peilisaleissa”?
Kuuntelin, muistaakseni helmikuussa 2009 Yle Radio Yhdestä Thomas Mannin Taikavuori – nimiseen kirjaan pureutuneen keskustelun Lukupiiri- ohjelmasta, jossa dramaturgi Outi Nyytäjä ihmetteli ääneen Hans Castorpin, kirjan päähenkilön sankarillisuutta. Se kun kumpuaa ominaisuudesta arvostella oman ryhmänsä toimia, sisältäpäin. Sellaiseen sankaruuteen on vain harvoilla uskallusta. Liekö tällainen henkilö sitten sankari, se jääköön arvioitavaksi tuonnempana.

Toni Hautamäki
Kuvataiteiden Maisteri
Mäntyharjulla 7.4.2009
tonihau@suomi24.fi