Kronotyypestä ja koheesiosta

Moikka! Minulla on nyt todella monta tekstiä työn alla, prosessissa. En ole ehtinyt viimeistelemään mitään näistä työn alla olevista teksteistä viimeisen vuoden ajalta kun olen ollut kuvaide ja musiikkijuttujen kanssa melko (todella) aktiivinen (täyspäiväisesti). Nämä asiat (kronotyyppi ja koheesio) ovat kuitenkin vaivanneet mieltäni nyt niin paljon ja monasti että päätin rykäistä nopean pohdinnat aiheista. Kirjoitin tämän tekstin tänä aamuna ja julkaisen sen sen nyt (25.10.2026) koska milloinkaan ei tiedä milloin meteoriitti kopsahtaa päähän - ja sitten loppuu kaikki tämä kuin veitsellä leikaten! Kronotyypillä tarkoitetaan vuorokausirytmiä ja jotenkin yritetään kuvata sitä milloin ihminen on aktiivisimmillaan. Näitä on ajateltu olevan kolmea eri päätyyppiä eli aamuvirkku (skylark), perus-jamppa (basi?), sekä iltavirkku (nightowl). Itse luokittelen itseni ilta-aktiiviseksi, työt sujuvat itseltäni parhaiten iltapäivisin klo kahden tai kolmen jälkeen ja siitä eteenpäin noin klo kahdeksaan tai jopa kymmeneen asti. *** *** *** Työelämämme ja työ'maailmamme' ei näitä ihmisen perusluonteenpiirteisiin jo aikojen alusta asti vaikuttaneisiin luonnonlakeihin ota mitenkään huomioon vaan kaikki heräävät aamulypsylle tuntui se kenestäkin kuinka typerältä tahansa. Tämä on vähän samanlaista ajattelua kuin että tehtäisiin vain yhden kokoisia kenkiä tai hattuja kaikille. Aikoinaan yhdet vartioivat leiritulta yöllä jotta muut saivat nukkua. Moninaisuus nähtiin ja koettiin (ennen?) hyödyllisenä asiana, se että joku oli erilainen oli elämää ylläpitävä ominaisuus. Nyt se nähdään vain vikana. *** *** *** KELLOJEN SIIRTÄMINEN aiheuttaa joka kerta saman kitinän ihmisissä, vaikka juuri sillä pyritään tasaamaan auringonvalon suomia etuja elämälle ja ihmisellekin. Olen miettinyt sosiaalisen median tapaa pyrkiä lukemaan meidän - käyttäjiensä ajatuksia. Se että elämä muuttuisi enemmän ennakoitavaksi eli kaikki tapahtuisi aina juuri niin kuin kaiken pitäisi tapahtua - automaattisesti niin että joku kone - tekoäly tai kielimalli voisi ennakoida miten minä seuraavaksi toimin, tuntuu itsestäni lähinnä kuvottavalta, pyrinkin koko ajan tekemään toisin kuin minun halutaan tekevän. *** *** *** En tee niin siksi että haluaisin ärsyttää ja olla ikävä tai yhteistyöhaluton sekä kyvytön, vaan siksi että arvostan monipuolisuutta, elon moninaisuutta, erilaisuutta, itsemääräämisoikeutta ja ihmisen luontaista tarvetta tehdä itsenäisiä ja riippumattomia päätöksiä omassa ja läheistensä - rakkaitensa elämässä. Ihmisten kontrolloiminen on jotenkin kovin normaali toive ja ajatus kun kansaa on uhattu, kun naapurivalta toimii agressiivisesti, tuhoisasti. Tällöin koetaan että kaikki mikä rikkoo KOHEESIOTA on pahasta! *** *** *** Voiko se johtaa kritiikittömyyteen, että jotain sellaista livahtaa hyväksyttävien asioiden laariin mitä sinne ei saisi päästä livahtamaan? Itse en voi olla ajattelematta natsi- Saksaa sekä fasismia, joka kuitenkin pyyhki yli Euroopan hyvin kattavasti - vain noin 80 vuotta sitten. Hitlerin kuolemasta on nyt kulunut 81 vuotta. Meistä moni kai toivoo elävänsä sen mittaisen elämän? *** *** *** Se mitä viimesten vuosien aikana on tapahtunut Palestiinan alueella on täysin kestämätöntä, tarkastelee sitä minkä tahansa linssien läpi. Kysyin tekoälyltä kuinka monta ihmistä Palestiinassa on kuollut vuosien 2023 - 2026 välillä. Arviot ovat 100 000 (satatuhatta) luokkaa. Kysyin myös kuinka monta Israelilaista on kuollut vuoden 2023 jälkeen. Noin 2 000 (kaksituhatta), vastaa Google. Kysyin AI:ltä myös kuinka paljon enemmän on satatuhattu suhteessa kahteentuhanteen. Se on 50 kertaa enemmän eli noin 4900% enemmän. Luvut sen meille kertovat, näin kai voisi sanoa niille jotka uskovat talouteen, tieteisiin, numeroihin, tilastoihin, Exceliin, lukuihin ja sen sellaisiin. Itse uskon kuitenkin edelleen kaikkein eniten tunteeseen. Tunne ei valehtele? Follow the money!

Antero-isä

Isäni Antero Einari oli monessa mielessä kelpo isä minulle. Ensinnäkin hän adoptoi minut eli sain toisen mahdollisuuden. Muuten olisin päätynyt ehkä lastenkotiin? Antero opetti minulle kädentaitoja ja työteliäisyyttä, hän oli kova puuhaamaan kaikenlaista käsillään. Tee se itse -mies. Vasta elämänsä loppupuolella ymmärsin että iso osa siitä oli työnarkomaanin pakonomaista itselleen todistelua omasta merkityksestään. Hän yritti lääkitä itseään alkoholilla ja kokkaus-harrastuksellaan, jotka yhdistyivät kätevästi! Viikonloput sai kulumaan näiden askareiden parissa. Muistan kun olimme jouluna Kanariansaarilla, näitä reissuja tehtiin kaiketi kolme yhdessä? Isälläni oli pieni työkalusetti muassaan. Hotellihuoneemme kaikki saranat öljyttiin ja jotain ruuveja kiristeltiin myös jne. Tämä oli tietysti vain huvittavaa vielä silloin mutta nyt näen myös asian varjopuolen. Samanlainen pakonomainen suorittaminen on hiipinyt omaankin käytökseeni. *** *** *** Niin kauan kun Antero ja äitini Tellu tekivät yhteistyötä ja minä olin osana kulissia kaikki toimi ihan sujuvasti. Antero oli oppinut jo lapsuuden kodissaan Laitilan Malvossa täsmälliseksi, pukeutuminen oli siistiä ja yksinkertaista, käytös kohteliasta ja hillittyä. Antero osasi kohdella ihmisiä tahdikkaasti, hän ei tuputtanut mielipiteitään, vaan teki työnsä, kiitti ja poistui paikalta - siirtyi seuraavaan hommaan. Vain harvoin jokin homma 'hakkasi vastaan' ja hän ärtyi, mutta toki sitäkin näin toistuvasti. Kun olin lapsi ei lasten väkivaltainen kurittaminen vielä ollut laissa kiellettyä (?) ja minuakin peloteltiin koivuniemen herralla. Käytännössä tämä tarkoitti pyllylle piiskaamista. Ehkä pari kertaa näin tapahtuikin, syitä en kyllä enää muista ja muutenkin muistot ovat hämäriä - vai keksittyjä? Nyt kun olen itsekin isä ymmärrän kyllä paremmin sen miten vaativaa lapsen kasvattaminen on ja miten vaikeaa on löytää oikeat sanat kun tunteet ovat pinnassa. Pitäisi malttaa mielensä ja odottaa että sakka laskeutuu pohjalle... Olen kerran itsekin syyllistynyt siihen että olen antanut isän kädestä lapsen paljaalle pyllylle, mutta hyvin helläkätisesti sekä varoittavana esimerkkinä. Omat henkilökohtaiset elämän haasteet purkautuvat aina lähimpiin ihmisiin ja tuolloin vuoden 2014 jälkeen (jolloin Antero kuoli maksakirroosiin) olin oman elämäni kanssa melko solmussa. Selittely ei auta tietenkään yhtään, tehty mikä tehty. *** *** *** Kasvoin teini-ikään James Bond - elokuvia katsellen sekä Stephen King -kirjoja lukien. Tosin tuo polku vei lopulta kohti Kurt Vonnegutia, Galapagos-kirja muutti elämäni hetkellisesti! Palataanpas asiaan, isäni Antero rakensi minulle optimisti-jollan kun olin noin 7 vuoden ikäinen. Samoihin aikoihin sain Commodore 64 - tietokoneen. MInua kiinnosti vain pelit, ohjelmointi ei niinkään. Muistan miten yritin ladata Zorro-peliä mutta se kesti lähes tunnin, kasetti piti kääntää välillä - ja lataus ei aina onnistunut vaikka teki kaiken suunnilleen oikein. Lataamisen ääni oli melko psykedeelinen, se muistutti ehkä Steve Vain kitaratiluttelua (tai Sonic Youth - bändin kokeellisempia biisejä?), samoin se sateenkaaren väreistä koostuva omituinen raidoitus-lumisade/ilotulitus joka välkkyi kuvaruudulla. Zorro TV-sarja pyöri tuolloin televisiossa kolmoskanavalla. Isäni mahdollisti tämän kaiken, koska toi elektroniikkaa kotiin Nuppulantien Konemyynnistä. Hänellä oli sinne hyvät suhteet, takuu-huoltoja ym. Antero halusi aina ostaa kaikki uusimmat laitteet. Meille tuli jo varhain Beta ja VHS - nauhurit. Sain jouluna usein kovia paketteja. Meidän luona kävi paljon naapurin lapsia katsomassa elokuvia. Pieni suuri seikkailu ja Matka maailman ympäri 80 päivässä ovat jääneet mieleen. Kesällä meidän matkailu linja-autossa katsottiin Uuno Turhapuro -elokuvia, uudestaan ja uudestaan. Antero oli siis tekniikan mies. Opin itsekin korjaamaan joitain asioita mutta en koe siihen minkäänlaista kutsumusta. Korjaan vain säästääkseni rahaa ja aikaa. Antero kertoi lähinnä puujalkavitsejä ja niitäkin hyvin harvoin. Hän yritti toisinaan olla hauska ja joskus onnistuikin. Humalassa hauskanpito kai luonnistuu useimmilta sujuvammin? *** *** *** Äitini Tellu sanoi muistaakseni että Antero on 'naistennaurattaja'. Tämä oli varmasti mustasukkaisuutta vaan mustasukkaisuus oli kyllä molemminpuolista. Koska isäni oli päävastuussa firmasta (hänellä kun oli taito korjata kodinkoneita) äidilläni ei ollut paljon vaihtoehtoja, tavallaan isälläni oli aina 'etulyöntiasema' ja hän saattoi luottaa siihen että Tellu pysyy rinnalla vaikka hän itse käyttätytyi sopimattomasti. Äitini oli koulutukseltaan kampaaja, köyhän perheen kasvatti. Tellu osasi kuitenkin myös flirttailla ja nautti huomiosta siinä missä kuka tahansa muukin. Tosin Tellu taisi olla häveliäämpi, ei niin suora. *** *** *** Kun olin teini-ikäinen jäin aika usein kesäisin yksin kotiin Runosmäkeen vanhempieni lähtiessä Valasrannalle Yläneen Pyhärven karavaanarialueelle. Luokkakaverini sai ostettua Nättinummen kaupasta keskikaljaa joten kotini muuttui teinien juhlapaikaksi viikonloppuisin. Noihin aikoihin löysin myös vanhempieni porno-elokuvat (John Holmes & kumpp.). Näistä parinkymmenen elokuvan kokoelmasta riitti tutkittavaa pitkäksi aikaa. Kotonamme oli myös hyvin varusteltu baarikaappi, kaksitasoinen pariovellinen (tilava) jemma josta otin tilkan sieltä toisen täältä omin luvin. Sitten vain vähän vettä tilalle eikä kukaan huomannut mitään?! En muista että olisin jäänyt tästä koskaan varsinaisesti 'kiinni'. Juhlien jälkeiset siivoussessiot (krapulassa) olivat kyllä tosi rasittavia. Oksennuksia (lähinnä omiani) piti siivota toisinaan. Antero ja Tellu antoivat kaiken tämän tapahtua, kyllä heidän täytyi olla tietoisia tästä kaikesta!? *** *** *** Vanhempieni lapsuus 50-luvulla oli ankaran kurin aikaa ja aineellisesti erittäin niukkaa. Kostea sukupolvi toki saattoi olla kasvattajina lepsumpia ihan vain siksi että hauskasta seurasta ja alkoholista nauttiminen oli heille tärkeää. Vanhempani eivät ehkä viitsineet valittaa pikkuasioista? Teini-ikäni 1990-luvun alkupuolella oli siis melko huoletonta. Vanhempani olivat kotona talvisin ja viiikonloppuisin kiersimme kaverini Sakun kanssa Hansa-korttelia ympäri niin kuin monet muutkin meidän ikäiset. Jossain vaiheessa aloimme kokeilla baareihin sisään pääsemistä ja toisinaan se onnistuikin. Kipparin Tuoppiin ainakin pääsimme kaljaa 'lipittämään'. Kun tulin kotiin viimeisellä bussilla Antero odotti minua keittiön pöydän ääressä omanaviinilasi puoliksi tyhjänä (tai täynnä) edessään. Vai konjakkilasi? Molemmat tai jompi kumpi. Koin sen silloin niin että minusta huolehdittiin yhä vaikka olin jo 16-vuotias. Kun vuonna 1996 tammikuussa lähdin armeijaan Antero osti minulle nmt-puhelimen. *** *** *** Sen lisäksi että Antero halusi ostaa uusimat tekniset laitteet hän oli järjestyksen mies. Jonkinlainien esikuva hänelle oli Marsalkka Mannerheim eli tuttavallisemmin 'Marski'. Hänelle kelpasi joululahjaksi vain sota-kirjallisuus, Mannerheim-aiheiset lähinnä. Elämä taisi olla Anterolle jonkinlainen kilpailu joka piti voittaa ja jotta jaksoi 'taistella', koneisto piti voidella aika ajoin. Runsas alkoholin käyttö oli tuolloin vielä laajemmassa mielessä hyväksyttyä, ja auttoihan se viikonloppuna eroon stressistä. Stressi-lääkettä Pikku Poikien isäkin (Spede) nautti silloisessa 'hitti'-elokuvassa. Aivan viimeisinä vuosina Anterolle kävi pieni hassi. Jostain syystä hän oli luullut että oli tavallinen lauantai ja oletan että kuppia oli tullut nautittua normaali määrä eli reippaasti. Seuraavana aamuna hän oli kuitenkin havahtunut siihen että olikin maanantai! Oli siis 'pakko' lähteä töihin, humalassa ajamaan Mynämäeltä Turkuun. Huonostihan siinä sitten kävi, kortti meni kuivumaan pariksi kuukaudeksi. *** *** *** Alkoholia käytettiin vielä 80-luvulla hyvin avoimesti esimerkiksi pienyrittäjien piirikokousmatkoilla ja caravaanarien illanvietoissa sekä puolueen toiminnassa myös (oletan -niissä en sentään ollut muistaakseni mukana). Isäni oli näissä kaikissa porukoissa aktiivinen ja äitini seurasi (kiltisti) perässä. 90-luvulla meno jatkui lähes samankaltaisesti kosteana, mutta ehkä vähän enemmän piilotellusti tai kätketysti? Tellu kuoli 2006 alkoholismin seurauksena. Kun käsiini päätyi kaikki vanhempieni tavarat vuonna 2014 jostain kansiosta löysin myös paperin jossa luki TYKSissä tehdyn tutkimuksen tulokset, nolla elossa olevaa siittiötä siemennesteessä *** *** *** Miksi kirjoitan tästä kaikesta? Olen nyt pohtinut noin 14 vuoden ajan mikä merkitys sillä on että lapsi on biologinen, sinun verta ja luuta - mikä merkitys on sillä että olet lisääntynyt juuri sen kumppanin kanssa joka on vaikuttanut parhaalta (mahdolliselta) valinnalta (?) - mikä merkitys on sillä että lapsi on teidän kahden geeniperimän jatkaja, ja-tai jatke? Kaikesta kokemastani olen päätellyt että adoptoituun lapseen suhtautuminen on (usein/pääsääntöisesti?) erilaista kuin miten biologiseen lapseen suhtaudutaan. Vanhempani toki olivat sodan jälkeen syntyneitä, lapsia oli paljon, kaikista ei aina ehditty huolehtia, tunteista ei puhuttu, tehtiin työtä jne. Oma suhtautumiseni omaan lapseeni on kuitenkin erilainen kuin miten koen että minuun suhtauduttiin, varsinkin isäni taholta. Olin hänelle myös resurssi. Aivan viimeisinä vuosina ymmärsin myös jo vähän sitä miten minua oli kasvatettu kokemaan että olen velkaa jotain isälleni, koska minut oli 'pelastettu'. Olin jatkuvassa kiitollisuuden velassa hänelle?! Tuota velkaa ei voinut mitenkään maksaa takaisin (tai pois)? Kirjoitan tätä myös lapselleni (joka ei välttämättä halua lukea tätä ja se on ihan okei), joka ei muuten koskaan saa tietää näistä ajatuksista (ja asioista) jos minä yllättäen poistuisin näiltä taajuuksilta. *** *** *** Oma otaksumani on se että suurin osa ihmisistä tai elävistä luontokappaleista kokee suhteensa omiin jälkeläisiinsä poikkeuksellisena. Tuohon syntyneeseen uuteen elämänmuotoon suhtautuu toiveekkaasti koska hänessä kiteytyy kaikki se hyvä mitä elämässä on, rakkaus, perhe, luottamus, turva, (omat geenit!?), oman rakkaan geenit, mitä näitä nyt on..? Joskus elämä kuitenkin kulkee toisenlaisia polkuja pitkin, pois keskitiestä, kohti epävarmaa tai tuntematonta. Biologinen äitini Lea sai avioliiton ulkopuolisen lapsen eli äpärän vuonna 1977 . Tuo lapsi huostaanotettiin kahden viikon kuluttua syntymästä ja oli siis minä. Myöhemmin olen lukenut rivien välistä ja kuullut Lealta että hänen sukunsa käänsi hänelle selkänsä kun minä synnyin. Vain hänen äitinsä suostui auttamaan Leaa tuolloin. Tuona aikana tällainen käytös oli kaiketi melko tyypillistä, tosin olen myös ymmärtänyt että Lean suvussa konfliktit ovat olleet yleisiä. *** *** *** Tämä ihme että minulle on annettu elämä kiehtoo minua tietysti henkilökohtaisista syistä. Jokainen on kai jollain lailla kiinnostunut omista juuristaan? Itselleni tämän asian penkominen on tärkeää kun yritän selittää itselleni (ja läheiselleni) taiteilijana toimimistani. Minulla ei ole kovinkaan paljon muuta kuin taiteeni. Taide on sukuni, perheeni, elämäni, rakkauteni? Onneksi vanhempani tukivat taiteellisia pyrintöjäni ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Isäni yritti kyllä pitkään tehdä minusta oman yrityksensä jatkajaa. Monta kertaa minusta tuntui että hän jo ymmärsi että näin ei tule tapahtumaan, mutta sitten hän yritti vielä uudestaan, kun koki että olin ymmärtänyt ettei taiteella elä!? En kuitenkaan ole koskaan halunnut tehdä mitään väkisin. Firman jatkaminen olisi ollut täysin vastoin kutsumustani. Taiteilijan työt taas tuntuvat luontevilta ja tuovat merkitystä elämään. En koe tehneeni väärin. En koe tekeväni väärin tai itseäni vastaan. *** *** *** Kun kirjoitan isästäni huomaan tuntevani oloni jatkuvasti epämukavaksi. Hänessä on jokin sellainen puoli mitä ei pysty koskettamaan, teflonmaisuus kenties? Tai ehkä se on tunnekylmyys tai pinnallisuus, aivan kuin hän olisi aina teeskennellyt tunteensa? Mitä vanhemmaksi itse tulin ja mitä enemmän alkoholi häntä alkoi tuhota sisältäpäin koin että hänessä oli kovin vähän aitoutta. Tämä on tietysti kovin surullista mutta ehkä juuri siksi kirjoitan tästä. Jos olen ollut sellaisten ihmisten ympäröimänä lapsuudessa joissa on ollut kovin vähän aitoutta, aitoja tunteita tai teeskentelemätöntä puhetta, niin ei kai ole ihme jos sellaisessa seurassa kokee itsensä ulkopuoliseksi, varsinkin jos suorapuheisuus ja eloisuus, huoleton puhetapa ja spontaanius tuntuvat turvallisemmalta, tutmmalta ja kutsuvammalta tavalta olla olemassa. *** *** *** Tietty lyijyn paino jotenkin varjostaa kaikkea tätä. Lapsena minusta otettiin röntgen-kuvia. Muistan että päälleni laitettiin painavia pussukoita jotka suojasivat röntgen-säteiltä. Kun sitten kuvat oli otettu ja hoitaja poisti kylmät painot päältäni ja sain nousta pystyyn, olo tuntui huojentuneelta. Äitini Tellun suku oli sellaista suorapuheista väkeä, heitä kaipaan, mutten osaa olla heihin(kään) enää yhteydessä, koska välissä on vuosikymmeniä. Tiedän että sielläkin on paljon asioita joista ei puhuta, jokaisella suvulla on salaisuutensa, sanovat. *** *** *** Leo Tolstoi: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Tellu-äiti

Vaikka äitini kuoli alkoholismissa ja lääkeriippuvuudessa, muistan hänet pohjimmiltaan lämpimänä, sydämellisenä sekä oikeudenmukaisena, ns hyvänä ihmisenä. Hän oli lähtökohtaisesti kaikkia kohtaan ystävällinen, ihmis- sekä eläinrakas. Ehkä köyhissä ja ankarissa oloissa kasvaminen aiheutti kaiken edellä mainitun, mutta tietynlaisen melankoliaan tai ainakin alistumiseen viittaavan olemisen tavan myös. Hän oli sisukas, vahva, ja jääräpäinen, kuten äitinsä Sylvikin. Tellu nauroi lujaa, niin että tekohampaat meinasivat pudota pöydälle. Ikävöin tuota kaikkea todella paljon, siitä huolimatta että myös häpesin häntä usein viimeisten vuosien aikana. *** Minulla on ollut häntä kova ikävä kaikki nämä vuodet. Lapsuudesta muistan vanhempieni työpaikan (Betaniankatu 1 C) radion jossa soi Tuula Amberla tai Rauli Badding Somerjoen 'Laivat'. Äitini istui konttorin pöydän ääressä ottamassa työtilauksia vastaan (puhelimeen vastaten) tai myymällä varaosia sekä laskuttamassa, käytännössä koko työuransa ajan. Tiedän ja muistan että äitini oli tunneälyltään erityinen ihminen, herkkä, lämmin, rakastava ja älykäs. Äitini luki jatkuvasti jotain paksua kirjaa, romskua, joksi isäni niitä kutsui. Romanttisia kertomuksia, oletan, sen ajan chick littiä? Äidilläni oli tapana katsoa joka vuosi 'Tuulen viemää' sekä 'Okalinnut'. Hän itki ne läpi jonkun viikonlopun aikana ja isäni päivitteli tätä minulle. Joka vuosi sama homma ehkä..? *** Äitini kuoli vuonna 2006 jolloin olin itse 29 - vuotias, siinä ja siinä että jo aikuinen - ajattelen nyt! Tellu oli siis kuollessaan 59 v. Hän olisi nyt 79 ja täyttäisi 10.3.2026 80 vuotta. Äitini oli usein viikonloppuisin reippaassa humalassa jo silloin kun olin noin 12 - ikäinen. Joskus niihin aikoihin kun olin päässyt armeijasta (1997) ja muutin asumaan yksin Ursininkadulle äitini alkoholismi oli kaiketi muuttunut jo vakavaksi sairaudeksi, ainakin siitä oli selviä viitteitä. Hänen hyvät ja herkät ominaisuudet alkoivat peittyä pöhnän ja päihtymyksen alle. En tiedä missä vaiheessa hänelle määrättiin unilääkkeitä, mutta oletan että alkoholin ja lääkkeiden yhteiskäytöllä ei ole suotuisia pitkäaikaisvaikutuksia? Sen aikainen työterveyshuolto taisi olla melko suurpiirteinen näiden asioiden suhteen? *** Itse en tietenkään silloin täysin kaikkea tätä ymmärtänyt tai nähnyt koska hän oli minulle ensisijaisesti äiti - enkä osanut verrata kehenkään muuhun. Käytin itsekin alkoholia reippaasti vuosien 1997 - 2002 aikana. Olin tuolloin joka viikonloppu humalassa, usein kolmesti viikon aikana. Toisinaan havahdun nyt siihen kuinka paljon olen jäänyt kaipaamaan sitä Tellu-äitiä jonka joskus tunsin. Olen jäänyt elämässäni yksin, vaille aikuista seuraa. Sellaista jolle voi jakaa kaiken, tai edes suurimman osan. On pitänyt kulua 20 vuotta jotta olen voinut antaa täysin anteeksi hänelle. Hän oli olosuhteidensa vanki sekä tuotos. Kävin lainaamassa 'Okalinnut' kirjastosta. 'Tuulen viemää'kin on tulossa jostain kauempaa kirjastolle toivottavasti. Olen jäänyt kaipaamaan sitä älykästä ja herkkää, tarkkanäköistä äitiäni. Hän oli ainoa ihminen joka tunsi minut - ja rakasti minua ehdoitta, näin luulen!? Me tunsimme toisemme. Olimme niin paljon kahdestaan yksin. Vähän ennen kuolemaansa äitini meinasi kerran puhua minulle jostain tärkeästä - se hetki on jäänyt minulle vahvana mieleen. Sitten hän kuitenkin perääntyi ja sanoi muistaakseni jotain sen suuntaista kuin "Eikun ei mitään, unohda koko juttu". *** Luulen että äitini yksi suru oli se että hän koki vähempiarvoisuutta muita naisia kohtaan, heitä kohtaan joilla oli biologinen lapsi. Vaihdevuosien alkaessa (90-luvun alussa?), ja viimeistään kun muutin asumaan yksin, hänessä ehkä tapahtui se muutos joka syvensi alkoholismia sekä masennusta? Oma teoriani on nyt se että sodanjälkeisten sukupolvien tapa lääkitä itseään viinalla on seurausta puhumattomuuden kulttuurista. Tunteet hiljennetään alkoholilla? Ja ehkä päissään voikin puhua vaikeista asioista, mutta ja koska kukaan ei muista humalassa puhutuista asioista enää juuri mitään seuraavana päivänä, minkäänlaista muutosta tai itsereflektiota ei tapahdu - vaan 'hommat jatkuu' samalla tavalla seuraavina kertoina, kuukaudesta ja vuodesta toiseen? Alkoholia yritetään käyttää niin kuin unta - palautumiseen? Ymmärtääkseni alkoholi kuitenkin juuri hidastaa tai jopa estää palautumisen? *** Itselleni pelastuksen kaltainen hetki oli kun pääsin Helsingissä Kuvataideakatemian kautta papin puheille ja sen jälkeen psykoterapiaan. Tommy Hellstenin kirjat auttoivat minua myös ymmärtämään minkälaisten voimien kanssa olin kasvanut, virtahevon sekä mörön seurassa ehkä!? Isäni kuoli vuonna 2014 maksakirroosiin. Kuolintodistuksessa lukee: todennäköisesti alkoholin aiheuttama maksakirroosi, sydämen hiippaläpän vuoto ja sydämen vajaatoiminta sekä pitkäaikainen haiman tulehdus. Ei ole mikään ihme että äitini ei onnistunut AA -kerhossa käymisen ja pitkähkön raittiin kauden aikana (vuosina 2004 -2006?) pääsemään kokonaan eroon riippuvuudestaan. Isäni jatkoi elämäänsä siinä rinnalla ilmeisesti aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut? Nyt kun kuvittelen heidät kahdestaan asuntovaunulla Lemmillä tekemässä ruokaa viikoloppuna niin en ihmettele. Isälläni oli tapana käydä hakemassa valtavia lasteja, neljä täyttä muovikassillista viinejä perjantaisin 'Tokasta'. Olin itse niitä hänen kanssaan kantamassa ulos kaupasta vielä ainakin vuoden 2005(?) paikkeilla. Jos äitini yritti siinä vieressä nauttia Lidlistä ostettuja mineraalivesiä hänen seurassaan niin melko lohduton kuvahan tuosta syntyy. *** Näille asioille onkin helppo naureskella! Tilastot puhuvat silti melko karua kieltä. Noin 1600 ihmistä kuolee joka vuosi alkoholiin. Heistä suuri osa on 50 -vuotiaita, mutta turhia kuolemia ne ovat joka tapauksessa! Lisää kuolleita saadaan lisäämällä alkoholin saatavuutta sekä puhumalla siitä miten alkoholi on liki terveellistä. Alkoholi on kuitenkin hermomyrkky. Itse koen asian niin että mitä useammin kulutan alkoholia, sitä useammin haluan kuluttaa alkoholia, eli alkoholi aiheuttaa voimakasta riippuvuutta. Asiat sujuvat jotenkin liukkaammin kun on pienessä nousuhumalassa? Elämä tuntuu juhlalta kun ottaa pari annosta kuohuviiniä? Näin varmasti, mutta mites sitten kun ei voikaan ottaa - kun jos jää sama vaihde päälle liian pitkäksi aikaa ja pitäisikin olla täysin raittiina välillä (pitkiä aikoja)? Eräs kaverini sanoi että hän ei ole vuosikausiin halunnut harrastaa seksiä selvin päin, koska ei pystyisi - tai uskaltaisi? En osannut sanoa tuohon silloin mitään, mutta nyt ajattelen että onpa kyllä aivan todella surullista jos näin on!? Itse kieltäydyn alkoholista nykyään useasti koska en halua olla humalassa. Haluan säilyttää täyden ymmärrykseni siitä mitä tunnen. Humalassa tulee helposti harhautetuksi - joskus jopa harhaan johdetuksi?! Olen itse sitä mieltä että isäni piti äitiäni otteessaan ensin rahan (seksin?) ja loppuaikoina erityisesti myös alkoholin avulla. Äitini oli avioliitossa vanki, tai orja - ehkä molemmat? Hän ei nähnyt siitä enää muuta ulospääsykeinoa kuin lumihangen tammikuisessa yössä ja 20 asteen pakkasessa.

Nopeita huomioita luonnossa eli...

todellisuudesta pakenemisen tarpeesta... (Lentäen) matkustamisessa ei ole mitään mieltä nykyaikana. Kaikki paikat ovat huomenna toisia - eriä, koska ovat jatkuvassa muutoksessa koko ajan. Paikka jossa kävit eilen on huomenna toinen. Tänään huomaan taas asian erittäin konkreettisesti kun vierailen lempipaikassani meren rannassa kauniiden kallioiden luona. Tuulen suunta saa meren näyttämään toiselta, veden korkeus on aivan eri jos tuulee lounaasta tai etelästä kuin nyt kun tuulee lännestä tai luoteesta. Siirtolohkareet rannalla näyttävät olevan ikäänkuin toisessa järjestyksessä kun palaan rannalle seuraavana päivänä? Yhtäkkiä mieleeni muistuu yksi lempikirjoistani Italo Calvinon Herra Palomar. Jotenkin tämä saa minut ajattelemaan traumaattista kokemusta ja sen jälkeistä sumuista tilaa jonka johdosta on voinut unohtaa itselleen rakkaita ja tärkeitä asioita. Kriisistä selviäminen on vienyt kaikki ylimääräiset resurssit? *** *** Istun kohdassa jonne olen usein tullut yksin, syömään eväät ja juomaan teetä sekä katselemaan maisemaa. Havahdun ajatuksistani kun kuulen miten männyn kävyt aukeavat kevätauringossa. Kerrankin on hyvin hiljaista täällä, ei muita ihmisiä missään. Tuntematon lintu laulaa kauniin sirkutuksen korkealta ja kovaa. Telkkä lentää ohi hauskasti ujeltaen. Äänet tulevat siivistä - vaikka voisivat tulla kurkustakin... Kärpänen istahtaa etusormeni päälle samalla kun kirjoitan tätä. *** *** Kaksi viikkoa myöhemmin. Istun samassa paikassa. Rantakallioilla kävellessäni päädyin ajattelemaan miten maisema on paljon kauniimpi kun sieltä puuttuu ihminen tai hänen kättensä työ. Kuin vastauksena tälle väitteelleni maisemaan ilmestyy (kuin tyhjästä!) hieman tukeva hyvin ruskettunut keski-ikäinen miesoletettu henkilö neonkeltaisessa t-paidassaan. On vain 15 astetta lämmintä. Kevät tai kesä on ollut tähän asti hyvin viileä. Tosin huhti - toukokuun vaihteessa, muistaakseni - oli hyvin lämmin päivä, liki 20 astetta, mutta sen jälkeen viileni nopeasti. Nyt tuo päivä tuntuu jo hyvin kaukaiselta ajalta. *** *** kaksi viikoa myyöhemmin. Olen tehnyt tänä keväänä liikaa kaikkea, mutta koen samalla että elämä on ollut todella hyvää ja antoisaa - rikasta jopa. Keho ja mieli ovat silti rasittuneet pahoin. Ehkä koska olen tehnyt työtä palkatta, vailla korvausta - olo on apea. Kulttuurityö on usein hyväntekeväisyystyötä. Omalle yhteisölle sunnattua sellaista. Nukuin juuri kolme peräkkäistä yötä yli 9 tuntia jokaisena. Aloitin lukemaan Hanna Kuuselan kirjaa 'Syytös'. Sama viesti, uusliberalismin uhka kuuluu vahvana hänenkin kirjassaan. Elämme murheellisia aikoja. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän miten tärkeää demokratian ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion puolustaminen on. Jatkan tästä huolimatta taistelua näiden arvojen ja vapaan ajattelun puolesta niin kuin ennenkin ja ehkä vielä vähän toimeliaampana. Ajattelen Rutger Bregmanin kirjaa 'Hyvän historiaa' ja sitä miten perustulo voisi olla ratkaisu ihmiskunnan isoimpiin haasteisiin. Suosittelen katsomaan elokuvan 'Breaking social' (Fredrik Gertten, 2023) Yle Areenasta. *** ***

Nirvana

Olin kahdeksannella luokalla ja asuin Runosmäessä. Taisi olla talvi. Olin ystävystynyt Mikon kanssa joka oli vaalea pitkätukkainen poika A-luokalta. Itse olin C-luokalla, pitkää ruotsia lukeva teini. Kuuntelin jo sujuvasti Metallicaa, Doctor Albania, Klamydiaa, Queeniä, Beach Boyseja, Enigmaa, The Policea, Ramonesia ja Beatleseja sekä tietysti Eppu Normaalia, Aknepopkin oli jo hallussa tuolloin. Hybrid Children ja Snuffkin olivat tuttuja?! Koko edellisen talven olin kuunnellut The Curen Wish ja Singles -levyjä sekä Unplugged -taltiointia. Just like Heaven. Pohjatyö oli tehty. *** Syksyisenä viikonloppuna syys -lokakuun vaihteessa (?) olimme 9. luokan musiikkiluokkalaisten tyttöjen kanssa haahuilemassa kylillä ja jonkun heidän rappukäytävässä. Joku meistä alkoi laulaa kaikuvassa tilassa Smells like Teen Spiritin kohtaa Hello, hello, - how low... Olin itse kuullut jo muutaman kerran biisin Music Televisionissa jossa se soi, ehkä tunnin välein. Väittäisin että olin rakastunut kappaleeseen jo ennen tätä spontaania kuorolaulu kohtausta? Ostin maxi -singlen Hansakorttelin Mega - Epe's myymälästä, koska Nevermind oli tilapäisesti loppu? Kysymysmerkki - koska en muista enää yksityiskohtia... *** Kitaraopettajani ja kaverini (kävi pari kertaa luonani maksusta opettamassa vähän jotain) Jan oli opettanut minulle Metallican One -kappaleen intron ja Welcome Home Sanitariumista saman, intron siis. Pyysin häntä soittamaan Smells Like Teens Spiritin, ja hän soitti, säkeistöstä samanaikaisesti sekä basson että kitaran. Ajattelin että tuo on maailman hienointa! Lopetin kitaratunnit ja aloin ostaa Guitar World ja Guitar Player - lehtiä. Niistä taisi löytyä tablat Come As You Are iin. Muuta en tarvinnutkaan. Rokki - soinnuilla sai tehtyä biisejä jotka kuulostivat Klamydialta ja parhaimmillaan grungelta/Nirvanalta. Perustin bändin aika pian tämän jälkeen. Jan soitteli Steve Vain ja Joe Satrianin biisejä joten meidän opettaja - oppilas -suhde oli jo muutenkin koetuksella. *** Koulusta löytyi siis pitkätukkainen Mikko, joka soitti kitaraa, Järppiksellä oli basso, ja sitten kuulin että 7. luokalla on Pasi jolla on rummut. Minulle kerrottiin koulun pihalla minkä näköinen Pasi on joten kävelin hänen luokse ja kerroin että hänestä tulee meidän rumpali. Pasi ei ollut alkuun kovin vakuuttuneen oloinen vaan lopulta hänen isänsä avustamana meille löytyi bändikämppä Datacitystä. *** Minusta tuli armoton Nirvana -fani. Harmikseni oli rippileiri -kesäni ja lusiminen ajoittui juuri Ruisrockin ajalle naapurisaareen Erikvalla ja Heinänokka -nimiseen kohteeseen. Siellä laiturin nokasta yritin kuunnella suosikki bändiäni. Luulin kuulleeni välillä jotain... Nirvana -juliste oli sänkyni yläpuolella koko viikon. Olin siis noin 8 km päässä maailmankaikkeuden tärkeimmästä tapahtumasta (Suomessa) sekä hienoimmasta laulujenkirjoittajasta. Lähellä, mutta kaukana siis. Seuraavana kesänä näin kun CMX soitti pikkulavalla ja se auttoi vähän harmitukseen. Pogosin ensimmäistä kertaa keikalla - kaljapullo (ehkä kuitenkin kertakäyttöinen muovimuki) kädessä ja meno oli hillitöntä, juuri sellaista kuin keikalla piti olla. CMX oli tuolloin vuonna 1993 parhaimmillaan - väittäisin. Aurinko oli ilmestynyt edellisenä syksynä. *** Olen omasta mielestäni hyvin onnekas kun satuin olemaan 13 - vuotias silloin kun Nirvana breikkasi. Smells Like Teen Spiritin musiikkivideo on täydellinen musiikkivideo. Se on kaunis, ihmeellinen ja täysin poikkeava kaikkeen siihen verrattuna mitä sitä ennen oltiin nähty. Bändin jätkät ovat maailman kiehtovimman oloisia tyyppejä, cheerleaderit upeita anarkiamerkkeineen (eroottisia tanssijoita jotka oli houkuteltu kuvauksiin Los Angelesin striptease -paikoista, luultavasti melko pienien korvausten avulla). Videon värimaailma on huikea. Bändiin liittyvä estetiikka, vedenalainen maailma muistutti minua siitä miten olin oppinut sukeltamaan silmät auki Valasrannalla muutama kesä aiemmin. Luin pari kuukautta sitten kirjan Kaikki Rakastavat Seattlea missä kerrottiin että Kurt oli hyvin tarkka siitä miten video leikattiin. Vääntö ohjaajan kanssa oli kovaa ja Kurt ohjasi lopun sekamelskan. Periaatteessa videon tekivät Kurt ja Samuel Bayer yhteistyönä. *** Nirvana ja minä sovimme yhteen täydellisesti. Minulla oli Tony Hawk - rullalauta ja vaaleat pitkät hiukset, huono itsetunto ja minut oli adoptoitu joten koin olevani väärässä paikassa, mutta (kuitenkin hetkellisesti) oikeaan aikaan! Nirvana on siksikin niin hieno ilmiö kun kolme hulttion näköistä jätkää pystyi hallitsemaan 20 000 päistä sekasikiöistä massaa, oliota, laumaa joka liikkui saman sykkeen tahdissa. Thatcher ja Reagan synnyttivät grungen? Neil Young oli kätilönä? Velvet Undergroung talonmiehenä? Vaviskaa Putin, Orpo ja Trump. Jossain vaanii jo seuraava hylkiöiden sukupolvi! Tämänhetkinen ilmapiiri synnyttää sellaistakin toimintaa että vanha ystävä tuli minulle kotiin kertomaan että minun pitäisi panostaa enemmän pukeutumiseen. Jos emme näe ihmisyydessä enää mitään muuta kuin kuoren - mielestäni ihmiskunta saa mennä. Sillä ei ole enää mitään virkaa. Jos ihminen on vain kuluttava markkinoiden ohjelmoima lammas, ihmisyyden merkitys on kadonnut, ihmistä ei enää tarvita. Itselleni ihminen täydellistyi jo Platonissa ja Diogeneessä. Kurt Cobain liittyy nyt mielessäni tuohon jatkumoon! Joka kymmenes vuosi tulee joku joka näyttää mitä tehdään! Elvis Presley, John Lennon, Iggy Pop, Johnny Rotten, Kurt Cobain, Björk, Beyoncé, Billie Eilish...

Isä ja poika

Isäni Antero Einari Hautamäki syntyi vuonna 1944 Laitilan Malvon kylään. Hänen isä Niilo menetti jalkansa astumalla miinaan jatko - sodassa. Anteron äiti Katri oli omaa sukua Uusitalo, varakkaan perheen lapsi. Tarina kertoo että Niilo pyöräili syntymäkylästään Karijoelta Sauvoon kartanoon töihin mutta päätyi lopulta Laitilaan. Isäni Antero sai töitä Turusta 19 -vuotiaana ja tapasi äitini vuonna 1963. Heidät vihittiin Laitilan kirkossa 1965. Vanhempani yrittivät vuosien ajan saada biologista lasta. *** Tutkimukset kuitenkin osoittivat että Anterolla ei ollut eläviä siittiöitä joten se siitä. Minut he saivat adoption kautta vuonna 1977. Olin syntynyt toukokuussa Heidekenillä vaan minut huostaanotettiin Lealta, joka oli siis synnyttänyt aviottoman lapsen ja jota hänen sukunsa Heleniukset nyt hyljeksi ja ajoi pois kodista (Merimaskusta). Olin tuolloin vasta kahden viikon ikäinen. Lea sairastui pian tämän jälkeen skitsofreniaan ja laitoistui kaiketi aika pian sen jälkeen, 80 - luvun alussa viimeistään. *** Minä taas kasvoin varakkuudessa Hautamäen ja Lahtosten sukuun. Tellu oli omaa sukuaan Lahtonen, Raunistulan punikin lapsia. Antero taas oli keskustalaisesta maanviljelijä -suvusta. Kulttuurit kohtasivat ja välillä vähän räiskyikin mutta työt tehtiin itseä säästelemättä. Isästäni tuli arvostettu pienyrittäjä jolla oli vapaa-aikana resursseja myös harrastaa monenlaista. Nyt jälkikäteen voi sanoa että hänellä oli aikaa yllin kyllin koska pystyi esimerkiksi muuttamaan vanhan linja -auton karavaanarikäyttöön. *** Matkailuvaunuyhdistystoiminta värittikin lapsuuttani läpileikkaavasti. Yläneen Valasrannan hiekat ovat minulle yhä kuin lupaus paratiisista vaikka todellisuudessa sekin paikka on nykyisenään lähes tuhottu ihmisen toimesta. Silloin kuitenkin oli toisin, vesi oli suhteellisen kirkasta, muistan koska opin sukeltamaan siinä vedessä - silmät auki. Kaverini pikkusisko opetti minulle tämän taidon! Se miten valo siilautui veden läpi vaalealle hiekalle joka oli aaltojen nypyttämää, kuin pienen pieniä dyynejä - vihertävän kellertävä lumoava maisema on yhä kauneimpia väriyhdistelmiä jonka tiedän. Samat sävyt löytyvät Nirvanan Smell Like Teen Spirit - musiikkivideosta, Kurt Cobainin kitarasta ja villapaidasta. *** Lapsuuteni kesät olivat onnea täynnä. Muiden lasten seura ja mahdollisuus saunoa ja uida joka päivä oli tästä hetkestä tarkasteltuna lähes uskomattoman täydellistä. Valasrannalla oli myös tanssilava ja grilli. Muuta en tarvinnutkaan muodostaakseni itselleni lähtökohdat tulevaisuudelle. Grillistä sai maistuvia ananas hampurilaisia sekä tietysti karkkia ja jäätelöä. Iltaisin tai ainakin viikonloppuisin oli tanssit. Topi Sorsakoski & Agentsien tai Arja Korisevan vierailut tarkoittivat sitä että pysäköintipaikka oli ääriään myöden täynnä ja yöllä autoista raikuivat isojen poikien laulut ja puskissa sekä syvemmällä suolla, jossa suopursu tuoksui huumaavasti oli pariskuntia jos ei nyt harrastamassa yhdyntää niin ainakin käsikopeloimassa toisiaan. *** Itse keräsin pulloja tuon kaiken sekasorron keskellä jo 10 vuoden ikäisenä. Pulloja kerätessä joskus löytyi täysinäisiäkin, toisinaan taas lompakko, perhosveitsi tai kampa. Samaan aikaan televisiossa pyöri Robin Hood tv-sarja ja me lapset tietysti siirsimme leikin Valasrannan maisemiiin, suolla meillä oli maja jonka katteena ja pohjana toimi itse kerätyt sammaleet. Kaikenlaiseen aloin tottua ja sopeutua. Ympäristö oli täydellinen tyydyttämään lapsen uteliaisuutta ja seikkailunhalua. *** Isäni seisoi viikoloppuiltaisin Karavaanarialueen portilla koska oli pidettävä vahtia etteivät humalaiset eksyisi väärälle puolelle aitaa. Usein kai sattuikin niin että tanssilavaporukka pyrki karavaanarialueen puolelle aitoja ylittämällä, kaiketi koska olivat hyvin humalaisia - ja uteliaita? Isäni oli SL Pyhäjärviseudun karavaanariyhdistyksen puheenjohtaja monen vuoden ajan ja hänellä oli järjestyksenvalvojan hihamerkki usein olkavarressaan portilla seisoskellessa. Joku hattukin kiersi isännöitsijöiden keskuudessa, mutta se oli muistaakseni eri virka. Alueisäntä oli ehkä toinen toimija noissa hommissa silloin? *** Olin varmasti pulloja kerätessä koko ajan valvovan katseen alla mutta samalla kuitenkin yksin humalaisten maailmassa. Ihmisen olivat tietysti pääosin hyvällä päällä. Muistan myös seisoskelleeni usein tanssilavan takaovella odottaen että poke päästää meidät lapset sisälle viimeisen kappaleen ajaksi koska silloin tanssilattia tyhjentyi lopulta ja saimme liukua perunajauhoilla liukastetulla lattialla mielin määrin - tovin aikaa. Lavalla valot vielä vilkkuivat ja illassa ja kaikessa oli jotain hohdokasta satupölyä ja taikaa. Tanssin kumu oli jo kaikonnut vaan valot vielä loisti. Poken antama leima näkyi vain takaoven yläpuolella loistavan mystisen violetin lampun alla. *** Isä ja Äiti olivat usein yhdessä portilla muiden vanhempien kanssa. Siellä oli kai kiva rupatella niitä näitä kesäillan tummentuessa. Taskumatteja vaihdeltiin, humalluttiin ja monenlaisia keskusteluja varmasti käytiin. Lapset tulivat viimeisen tanssin jälkeen portille josta jompi kumpi vanhempi lähti mukaan nukuttamaan ipanoita. Mitä sitten tapahtui onkin ehkä eräs kertomukseni kulmakivi! Muistan lapsena kuulleeni että se ja se pari oli riidellyt sinä ja sinä iltana - usein kai se yksi ja sama pariskunta? Juopumista ja mustasukkaisuutta, huono yhdistelmä kesäyön ja täysikuun kanssa... Voitte varmasti myös arvata kumpi vanhemmistani lähti nukuttamaan minua? *** Isäni oli äitini mielestä naisten naurattaja. Ajattelin että se on varmasti joku hyvä ominaisuus ja sellaiseksi pyrin kai itsekin koko nuoruuteni ajan, myöhemminkin vielä. Isäni oli kai suosittu monella rintamalla koska hän jaksoi loputtomasti aloittaa uusia projekteja, rakentaa ja varsinkin korjata asioita ja 90 -luvun laman aikaan pesukonekorjaajalla meni yllättävän hyvin , koska asioita korjattiin ja muilla meni vähän huonommin. Eriarvoisuus ja devalvaatio sai aikaan sen että pienyrittäjä oli menestyjä? Isäni oli aktiivinen myös PK - yrittäjissä, hän osallistui kaikkiin kokousmatkoihin ja oli jonkinlaisissa edustustehtävissä Varsinais - suomen liitossa. Piirikokouksia järjestettiin ja me matkustimme äidin kanssa mukana. Kerran olimme Kittilässä asti. *** Olen viettänyt lapsuutta myös tilauslinja-autoissa humalaisten kokousmatkustajien seurassa. Isäni oli myös Runosmäen Kokoomuksen jäsen. Hän osallistui Äitini kanssa aktiivisesti ainakin vaalimainosten kiinnittämiseen lähiseudulle, varmasti myös monenlaiseen muuhun toimintaan paikallistasolla. Vanhasta valokuvasta voin nähdä kun vanhempani kahlaavat lumihangessa Raimo Ilaskiven presidentinvaalikampanjakylttien (1994) kanssa. Ehkä isälläni oli jonkinlaista valtaa ja ainakin paljon suhteita, asiakaskunnassa oli myös monenlaista väkeä. Isäni oli kaiketi jossain määrin tunnettu henkilö koska hän oli monessa mukana. *** En muista minkä ikäinen olin kun alkoholi alkoi astua kuvaan siinä määrin että ongelmia alkoi ilmetä, mutta kerran ainakin hain Äitini timanttikorvakoruja Sierravuoren (vuorivuori?) mökkikylässä lumihangesta. Olin tuolloin ehkä 11 - vuotias. Toisen kerran muistan Kanariansaarilta. Lomilla alkoholinkäyttö riistäytyi käsistä. Äitini oli silminnähden humalassa. Hän esimerkiksi kerran löi nyrkkiä pöytään pizzeriassa ja vaati keittiöstä jauhelihaa pizzani päälle!? Silloin olimme ensimmäistä kertaa Kanarialla, vuonna 1989. Isäni oli humalassa yhtä usein kuin äitini vaan osasi peittää humalatilansa hienosti. Jos tuntee miten alkoholi vaikuttaa suurissa määrin nautittuna kokeneessa käyttäjässä sekä tutussa henkilössä, perhepiiriin kuuluvassa, esitys ei kuitenkaan mene läpi. *** Isäni osasi kuitenkin aina säilyttää hillityn käytöksen, toisin kuin äitini jolla oli hyvin toisenlainen (vasemmistolainen köyhän perheen) kasvatus. Isäni säilytti aina hillityn charmin, vaikka oli jo tosi tutkalla. Hänen esikuviaan olivat henkilöt kuten Mannerheim tai Spede. Tuossako loistava otsikko tälle kirjoitukselle!? Mannerheim ja Spede!? En tietenkään voi osoittaa todeksi miten johdonmukaisesti isäni sitoi äitini tähän avioliittoon hitaasti kuin verkkoa punoen mutta jälkikäteen tämä näyttää tarkoituksenmukaiselta toiminnalta. Äitini myrkytti itseään yksinäisyydessään ja umpikujassaan vuosi vuodelta enemmän. ilmeisesti niin että kun alkoi ilmetä univaikeuksia, hän alkoi lääkitä niitä (työterveyshuollon)lääkärin antamien lääkkeiden avulla, mutta alkoholia kului silti yhtä paljon ja lopulta enemmän. *** Äitini sanoi usein että isä ei nuku vaan makaa vain sängyssä pohdiskelemassa asioita. omien sanojensa mukaan hän lepäsi. Antoi kai alkoholin välillä vain vaikuttaa, imeytyä ruokaan, hajota? Äitini taas sammui usein kotona sohvalle television jäädessä päälle. Isäni valmisti itselleen yöpaloja koska rakasti ruoan laittamista. Näin viikoloppuillat usein sujuivat. Minä katsoin Music Televisionia huoneessani, äiti omenaviinilasi kädessä omaa ohjelmaansa (Tuulen viemää, Okalinnut tms.) olohuooneessa ja isäni teki ruokaa ja luki sanomalehteä keittiössä, myös omenaviiniä ja muita sekoituksia (Campari, Vodka ym) nauttien. Hän katsoi viikon westerniä tai Benny Hill - showta. *** Ruokien, juomien ja elokuvien tai sarjojen nimet toki vaihtuivat vuosien varrella mutta meininki oli aina sama. Kun aloin käydä ulkona kavereiden kanssa kiertämässä Hansa - korttelia niin isäni istui aina keittiön pöydän ääressä minua odottamassa kun tulin kotiin, oli kello mitä tahansa. Arvostan yhä tätä hänessä kovasti. Tosin viina oli kai se jolla hän piti itsensä hereillä. Viimeinen bussi keskustasta Runosmäkeen taisi lähteä noin kello 1:30 yöllä? Muistan olleeni itse toisinaan aivan naamat ja niin oli isänikin. Kaikki sujui silti hillitysti ja hyvässä yhteisymmärryksessä. *** Joskus kuulin vanhempieni makuuhuoneesta ääniä jotka saivat minut voimaan huonosti mutta mitä olisin voinut tehdä? Isäni oli toisinaan ankara. Muistiini on jäänyt kerta kun hän on kohottanut kätensä, mutta en muista tätä enää varmuudella. Löikö hän minua tuolloin - ja mistä syystä. Muistan vain että istuin omassa huoneessani ja sitten isä tuli huoneeseeni ja läimäytti minua. Syy on mysteeri? Tämä tapahtui vain kerran mutta siitä on kyllä jäänyt jälki. Asia palaa mieleeni - ehkä kerran vuodessa. Olin tapahtumahetkellä muistaakseni vasta noin 10 - vuotias. Isäni oli noin 180 cm pitkä ja voimakas. Meni vuosia ennen kuin koin että olisin voinut päihittää hänet, kun oma pituuteni on noin 167,5 cm. *** Kun armeijan jälkeen vuonna 1996 muutin asumaan yksin Ursininkadulle pääsin tuosta kaikesta ahdistavasta pois. Vanhempani kuitenkin toivat minulle joka viikko ruokakassin perjantaina. Asunto oli ehkä vuokrattu heidän nimillä - ainakin jonkinlaisina takuuhenkilöinä he siinä varmasti olivat. Sattumaa ei varmasti ollut myöskään se että naapurinani oli Valasrannan kaverini Sami ja hänen tyttöystävänsä. Sami on minua vuoden vanhempi ja se on aina määritellyt suhdettamme. Hah! Nyt vuosia myöhemmin ymmärrän jotenkin sen miten isäni teki itsestään korvaamatoman äidille ja minulle. Oliko se tahatonta, vaikea sanoa. *** Taloudellisesti olin kuitenkin täysin hänen varassaan. Olin tottunut siihen että minulla on auto, bensaa, käyttörahaa, mahdollisuuksia. Myöhemmin vasta ymmärsin että kaikilla ei ollut näin. Pelkästään se että minulla oli auto ja loputtomasti bensaa sekä käyttörahaa jotka sain käymällä isälläni töissä, aina pimeästi - sai aikaan sen että minulla oli niin sanottuja ystäviä jotka hyötyivät merkittävästi seurastani. Kaiken tämän ymmärtämisessä minulla on mennyt vuosia. Äitini sanoi aina että raha ei kasva puussa. En ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti ennen kuin vasta muutama vuosi sitten. Isäni sitoi äitini ja minut rahalla itseensä. Näin tapahtui esimerkiksi silloin kun keskustelin armeijan käymisestä isäni kanssa. Jäisin kuulemma perinnöttömäksi jos Niilo -pappa saisi tietää etten ole käynyt armeijaa - siis jos olisin valinnut siviilipalveluksen minne itse olisin halunnut mennä. *** Äidilläni ei ollut oikeastaan missään vaiheessa mahdollisuuksia irtautua isäni otteesta. Kun yhä työskentelin isäni firmassa (pimeänä aina vain) noin 20 -vuotiaana aloin poltella pilveä erään tuttavapariskunnan asunnolla, lähellä Maritta - tätini parturikampaamoa (Kupittaankadulla). Eräänä kertana äitini kolaroi firman pakettiautoa Osuuspankin (Väheikkilän konttori) pihalle parkkeerattuun toiseen autoon. Äitini oli tokkurassa kesken päivää ja kun lähdin jostain syystä heidän kanssaan samalla (juuri kolaroidulla) autolla kotiin työpäivän päätyttyä iskin äitiäni vatsaan nyrkillä firman pysäköintipaikan edessä. Miksi tein näin, en tiedä vieläkään? Ehkä häpeästä tai epätoivosta johtuen? En voinut ymmärtää tilannetta, oli iltapäivä kello neljä ja äitini oli sekava ja juuri kolhinut auton. Isäni oli tietysti tyyni vaan voin kuvitella että pään sisällä tapahtui - jotain. Voisin väittää että äitini alkoholismi oli ilmeistä tuolloin vuonna 1998 tai 1999. *** Pilven poltteluni päättyi samalla kuin kesä 1998 vaihtui talveksi mutta irtautuminen noista porukoista ei ollut aivan helppoa. Onnekseni päädyin Turun Nuorisoasiankeskukseen iltapäiväkerhon sedäksi sekä Turun Iltalukioon, jo vähän aiemmin muistaakseni. Käytin tuolloin alkoholia paljon, kaiketi irtautuakseni pilviporukoista ja itse aineesta? Minulle tapahtui seuraavien vuosien aikana hyvin paljon, Taidekouluun pyrkiminen, uusi parisuhde, Limingan taidekoulussa vietetty lukukausi, Turun Piirustuskouluun pääseminen, avoliitto, Senegalin matka, ero avoliitosta koska ihastuin tyttöystäväni luokkakaveriin humalassa, sekasortoa ja muutto Nummenpakalle. Vanhempani (isäni) ottivat muuten minulle henkivakuutuksen kun lähdin Senegaliin. En ymmärtänyt tuon sopimuksen merkityksestä silloin mitään, enkä ymmärrä vieläkään, vaan kun isäni sitten kuoli 2014 jouduin lopettamaan tuon vakuutuksen. Ilmeisesti minusta olisi saanut hyvät rahat mikäli en olisikaan palannut Senegalista hengissä? *** Äitini kuoli vuonna 2006 tammikuussa paleltumalla housut kintuissa Signalistinkadun päässä olevaan metsään, lähellä pururataa. Hän oli isäni sanojen mukaan lähtenyt hakemaan verkkokellarista jotain kirjaa eikä palannut reissultaan hengissä. Äitini yritti ilmeisesti itsemurhaa Lammin karavaanarialueen lähistöllä jo kesällä 2005 - hukuttautumalla johonkin isompaan vesistöön, koska häntä etsittiin vaunuilijoiden toimesta porukalla tuolloin ja sen jälkeen hän hakeutui hoitoon ja -tai AA:han. Äiti kävi AA:ssa ehkä vuoden ja oli ollut täysin selvin päin joidenkin kuukausien ajan. Isäni jatkoi tuon ajan alkoholin käyttöä normaaliin tapaan. Kävin katsomassa äitiä Kupittaalla (pöpilässä/osastolla) itsemurhayrityksen jälkeen ja jotenkin minulla oli tuolloin toiveikas olo. Äiti vaikutti pitkästä aikaa selvältä ja omalta itseltään. Itsemurhayrityksestä ei tietenkään puhuttu itsemurhayrityksenä vaan se meni ehkä humalaisen sekoilun piikkiin? Äitini ei ollut siis juonut ehkä vuoteen ennen kun hän löytyi kuolleena lumihangesta alkoholia ja lääkkeitä veressään 20 asteen pakkasesta. *** Isäni oli poissa tolaltaan pitkään, siltä se vaikutti. Muistaakseni kuitenkin jo seuraavana kesänä isäni löysi itselleen seuraa. Sitten myöhemmin löytyi toinen nainen, Sonjan (os. Lindemann) sisko. En muista nyt hänen nimeä. Sonja taas piti minusta lapsena usein huolta kesäisin koska heidän asuntovaununsa oli meidän matkailuauton (tai oikeastaan modatun bussin) naapurissa Valasrannalla vuosien ajan. Sonjan ja Markun perhe oli minulle kuin kakkosperhe teini -ikään asti. Ruohomäen lapset olivat kuin sisaruksia minulle. Olin heillä usein hoidossa myös Runosmäessä Varusmestarintiellä. Keskimmäinen Ruohomäen sisaruksista oli melkoinen mulkku toisinaan, vaan ehkä opin elämään sen kanssa koska hyödyin tilanteesta muuten melkoisesti. Ruohomäillä oli Iron Maidenin ja Ramonesin levyjä sekä kuvia NHL - pelaajista ja pelipaidoista. Visuaalisuus ja pop - kulttuuri alkoi kiehtoa. Kun Isäni heilasteli tämän naisen kanssa, jonka nimeä en nyt saa mieleeni - asuin minä jo Helsingissä silloisen avopuolisoni kanssa. Kerran kävimme Hiltonissa luonaalla neljästään. Asuimme isänpuoleisen serkkuni omistamassa asunnossa Hakaniemessä. Seurustelin naisen kanssa joka käytti alkoholia paljon joten se suhde kariutui ja muutin Mäntyharjun residenssin kautta takaisin Turkuun, auttamaan isääni firman kanssa, koska tunsin olevani hänelle sen velkaa, näin itseensä sitouttaminen toimii vuosienkin jälkeen? Olin isälle sen velkaa? Muutin siis takasin Turkuun 2009 ja päädyin avoliittoon 2010, sain lapsen 2011. Isäni kuoli yksinäisenä sairaana työnarkomaanina joka ei osannut lähteä eläkkeelle ja lopettaa firmaansa - vuoden 2014 tammikuussa. Tästä voisi alkaa kertomukseni laulaja laulunkirjoittajana? Olin toki tehnyt paljon musiikkia jo tuota ennen mutta nyt tuo homma alkoi pitää minua hengissä, sen homman avulla pidin kai itseni jotenkin tolkuissani. *** Isän kuolema oli hidas mutta nopea prosessi. Näin häntä itse vuoden 2013 aikana melkein päivittäin tai ainakin viikoittain koska olin taas töissä hänen firmassa. Isän haavat eivät meinanneet parantua, verenvuoto ei tyrehtynyt normaalilla tavalla ja kodinkoneita korjatessa tuli välillä isoja mustelmia ja syviä haavoja. Lisäksi kaiken kantaminen oli muuttunut hankalammaksi hitaasti mutta varmasti. Välillä isäni silti punnersi pesukoneitakin yksin pakettiauton kyytiin! Hänen ihonsa alkoi oireilemaan. Ilmeisesti maksa oli alkanut antamaan periksi. Maksakirroosi oli kuolinsyy jos oikein osaan tulkita ruumiinavauspöytäkirjaa. *** Olin alkanut puhua hänelle vakavasti firman alasajosta kesällä 2013 (varmasti jo aiemminkin asiasta oltiin keskusteltu monta keertaa) mutta oikeastaan mitään hän ei ollut tehnyt asian hyväksi. Tuolloin hän oli 68 vuoden ikäinen. Isä oli ehkä edellisenä kesänä menettänyt ajokorttinsa rattijuopumuksen tähden pariksi kuukaudeksi. Sinä kesänä minäkin olin hänelle välillä kuskina jotta hän pystyi jatkamaan työtään. Mikään ei kääntänyt hänen päätään siinä että firma pitäisi hitaasti alkaa ajaa alas, lopettaa. Mahdollisia ostajia ja jatkajia firmalle oli tarjolla vaan he tarjosivat firmasta kuulemma liian vähän. Tähän liittyy vielä serkkuni Antin kuolema vuonna 2009. Hän olisi jatkanut, mutta kuoli auto -onnettomuudessa, joka oli täysin typerä. Joku yllytti häntä kaahaamaan viritetyllä autolla. Yllyttäjä selvisii hengissä. Antti kuoli, muistaakseni noin 20 vuotiaana. Kun ajoin ensimmäistä kertaa Uuteenkaupunkiin tapaamaan biologista äitiäni näin tien laidalla kynttilöitä Laitilan risteyksen jälkeen. Silloin en tiennyt tietenkään yhtään mistä oli kysymys. Käsittämätön yhteensattuma? Kävi itseasiassa vielä niin että ajoin vahingossa Laitilan risteyksestä suoraan yli kohti Raumaa vaikka olisi pitänyt kääntyä (olin kai niin jännittynyt tilanteesta nähdä biologinen äitini) vasemmalle kohti Uuttakaupunkia. Jollen olisi ajanut harhaan en olisi koskaan nähnyt tuota kynttilärivistöä... *** Asiat etenivät huonompaan ja huonompaan suuntaan koko syksyn 2013. Erosin myös lapseni äidistä tuolloin. Isäni oli laihtunut laihtumistaan, kesällä sen jo näin minäkin kun vaatteet roikkuivat päällä ja ymmärsin alkusyksystä että jokin oli pahasti, ehkä lopullisesti vialla. Muistan puhuneeni firman alasajosta ja huomasin että isä suhtautui nyt asiaan eri tavalla. Myös vuosia kestänyt saarnaamiseni oikeistopolitiikan ylimielisyydestä alkoi purra. Kysyin häneltä ketkä ovat aina siivoamassa jälkiä kun juhlat loppuvat ja se meni sitten kai lopulta läpi, varsinkin kun mietin ääneen miksi heidän (siivoajien jne) palkkansa on kaikkein surkein ja heitä arvostetaan vähiten yhteiskunnassa? No, niin tai näin - yhtenä alkutalvisena lauantai -iltapäivänä minulle soitettiin tuntemattomasta numerosta. Mies jonka tunnistin lopulta ukkeliksi joka oli ostamassa jotain laitetta isältä - ruohonleikkuria tms, oli sopinut treffit isän kanssa Runosmäen asunnolle - mutta isä ei vastannut puhelimeen. Lähdin paikalle, koska minulla oli avaimet isän kämppään. Kun avasin oven isä makasi eteisessä yrittäen hymyillä minulle. Hän vakuutteli yhä että kaikki on hyvin ja hän vain vähän lepäili siinä. Ruohonleikkurinostaja oli yrittänyt jo parin kolmen tunnin ajan soittaa isälleni. Hetken asiaa pohdittuani soitin ambulanssin isäni vastusteluista huolimatta. Sille tielle hän sitten jäi ja kuoli 9. tammikuuta 2014. Meillä oli samana iltana ensimmäinen keikka Ydinrauha - bändin kanssa Portti ravintolassa Hämeenkadulla. Käsittämätöntä. Soitin keikan ja kerroin sen jälkeen bändin pojille mitä olin käynyt tekemässä TYKSissä pari tuntia aiemmin. Sanomassa heipat. *** Peruutan vähän vielä. Kun isä makasi sairaalassa kuukausien ajan (marras - joulu) minä hoitelin firman asioita. Maksoin vuokria ja puhelinlaskuja, vastikkeita ym. Se oli kaaos johon en toivoisi pahimman vihamiehenikään joutuvan. Minun tuloilla korttitaloa oli erittäin vaikea pitää kasassa. Vasta kun isä kuoli sain riittävät paperit että pääsin käyttämään hänen tilejä ja sain samalla pelastettua itseni ja talouteni. Tuolloin jos minulle olisi paljastunut sisaruksia, hukka olisi perinyt. Enoni ja tätini avulla saimme firman ajettua alas hallitusti ja hienosti seuraavien kuuden tai kahdeksan kuukauden aikana. Se oli suoritus josta olen edelleen melko ylpeä. Olin kuitenkin samalla juuri eronnut, kaksivuotiaan isä ja nyt siis totaalisesti orpo (tsek wikipediasta orvon määritelmä). Isäni sisko ja veli pelastivat minut hyvinvointivaltion rippeiden ohella - taas kerran. Omalla sitkeydelläni oli tietysti myös osansa, sekä ystävillä, mutta ilman enon ja tädin apua en olisi tässä nyt. *** Firma (Betaniankatu 1 C katutason liikehuoneisto) oli noin 100 neliön kokoinen tila jossa vanhimmat varaosat olivat 70 - luvulta. Pesukoneen vesiletkuja, moottoreita, poistopumppuja, kiilahihnoja jne jne. Uusimmat varaosat taas olivat piirikortteja, jotkin satojen eurojen hintaisia, eli varastossa oli kaikkea mahdollista, joista osasta minulla ei ollut mitään käsitystä - vaan sanotaanko näin että tavaraa oli aivan järjetön määrä ja se kaikki piti hävittää jonnekin koska kassavirta tyrehtyi ja vuokrat ja muut kulut juoksivat kuten aina. Lisäksi isältä jäi asunto, noin 80 neliötä jossa he olivat asuneet äitini kanssa vuodesta 1984 lähtien. Sieltä ei oltu hävitetty mitään - edes äitini kuoleman jälkeen. Kaikki oli nätisti kaapeissa. Äidin vaatteet, noin seitsämän settiä ruokailuastioita, ja esim noin tuhat VHS - kasettia. Kaikkea oli ja tarpeeksi, voisin väittää. Pankin arvio asunnosta oli 89 000 euroa. Kuukausien kamppailun jälkeen myin asunnon 55 000 sille joka sen suostui ostamaan. Ostaja ilmoitti jonkin ajan päästä että sauna on homeessa ja hän vetää jutun oikeuteen ellen suostu maksamaan saunaremonttia. Suostuin ja maksoin noin 7 000 euroa (en muista tarkkaa summaa). Perin myös kaksi autoa mutta luovuin pian toisesta, käytännössä lahjotin sen pois ilmaiseksi. Kuittaisin elatusmaksut autolla. Hassu homma? Pakettiauton pidin. Ford Transit vm. 2002 oli ihan ok kunnossa vaan seuraavien kolmen vuoden aikana veikkaan että siihen upposi lopulta ja yhteensä kaikkine kuluineen noin 15 000 euroa. Toki pääsin liikkumaan vaikka minne ja lopulta löysinkin taas itseni. Onni onnettomuudessa. *** Näin raha sitoo ihmisen, tai jos ihmisellä on rahaa ja juonikkuutta hän osaa sitoa rahan avulla ihmisiä itseensä, tehdä itsestään korvaamattoman. Isäni osasi tuon taidon, väitän. Hän oli jokseenkin mukava mies, ahkera, kuunteli kaikkia ja puhui vähän, mutta ehkä fiksuja? Hän piti mielellään puheita eri tilaisuuksissa. Ne olivat kyllä mielestäni todella tylsiä, puisevia mutta ehkä niissä oli aina jokin hauska kohta ja hyvä lopetus? Isäni äidinkielen taidot olivat tasoa 5 tai 6 nykyasteikolla vaan tekstiä syntyi kuitenkin paljon. Ehkä ne puheet eivät täysin surkeita lopulta olleetkaan? Isäni osasi luoda suhteita ja hän teki itsestään työteliäisyydellään tarpeellisen henkilön monessa paikassa. Hän kertoi joskus minulle miten oli armeijassa päätynyt putkaan koska oli myynyt pornolehtiä varusmiehille. Siten hänen tuli luettua raamattu kannesta kanteen - näin hän väitti. Putkassa kun ei voinut paljon muuta tehdä kuin lukea. Ehkä tuo oli hänelle hyödyllisin oppitunti koskaan? Hyvin ristiriitainen mies kenties? Luulen että Niilo - papan ja isäni suhde olivat se syy miksi isäni oli ensinnäkin työnarkomaani ja myös alkoholisti, sekä oikeistolainen - ja toisinaan ankara tai väkivaltainen? 1940 - luvulla syntyneistä monet ovat traumatisoituneita. Kostea sukupolvi on yleisesti käytössä olevat termi kuvaamaan tätä ikäluokkaa. Heikkouttaan ei koskaan näytetä? Murheet upotetaan viinaan? Sotatraumat periytyivät syvälle näihin ihmisiin? *** Edellä kuvaamani on ehkä pieni kurkistusaukko siihen mitä sota sai aikaan kansakunnassa, mene ja tiedä. Isäni taisi kyllä joskus harvoin kertoa että oli minusta ylpeä. Silloin kun olin saanut jonkin diplomin tai suoriutunut jostain riitistä kuten armeijasta, tai kirjoittanut ylioppilaaksi. Hän taisi sanoa myös rakastavansa minua, muutaman kerran näiden riittien yhteydessä. En kuitenkaan koe että todellista välittämistä olisi ollut välillämme vaan kyseessä oli enemmänkin riippuvuus ja hyötysuhde. Äitiini minulla oli toisenlainen, välittävä suhde. Luulenpa että äitini mursi lopulta vaihdevuodet ja ymmärrys siitä että hän ei tule koskaan saamaan biologista lasta. Vuonna 1994 äitini täytti 44 vuotta. Silloin kai viimeistään hänen alamäkensä alkoi. Muistan ne sadat perjantai -iltapäivät kun vanhempani tappelivat firmassa, typeristä ja turhista asioista kuten ostetaanko broileri K -citymarketista vai Manhattanilta ja kumpi sen käy hakemassa. Satoja kertoja myös kuulin miten äitini uhkasi ottaa eron isästä. Ehkä hän yritti näin kertoa minulle jotain, vaan samalla totesi ettei pysty, koska ei osaa tehdä mitään josta saisi palkkaa. Hänellä ei siis ollut rohkeutta lähteä isäni otteesta. Luulenpa että hän yritti sanoa rivien välissä minulle että lähde sinä heti kun voit, ja minä lähdinkin - mutta palasin myös aina, kun rahat loppuivat. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Olen kirjoittanut nämä muistelot nyt kahtena peräkkäisenä aamupäivänä vuoden 2025 molemmin puolin ja nyt en enää jaksa joten jatketaanko joku toinen kerta? Tässä kai tärkeimmät tästä? Isäni kuolemasta on nyt lähes yksitoista vuotta joten kai voin kirjoittaa oman näkemykseni hänestä jo? Levätköön hän rauhassa, muisto pysyy ja säilyy.

Lauluja EU - Suomesta ja Kaikki Ei Ole Miltä Näyttää

Kun isäni kuoli vuonna 2014 minulle aukeni yllättäen mahdollisuus tehdä monenlaisia asioita miettimättä onko se järkevää - tai onko minulla siihen varaa. Perin isältä pakettiauton ja toimeentulon kolmen tai neljän vuoden ajaksi. Onnistuin kattamaan elinkustannukseni suunnilleen 14 400 eurolla per vuosi (ts. 1 200 eurolla per kk). Prosessiin kuului surutyötä ja monenlaisia harha -askeleita vaan taisin kuitenkin käyttää rahojani lopulta pää-asiassa kohtuudella. Kun perintörahat sitten lopulta loppuivat pudotus oli raju, vaan eipäs kiiruhdeta asioiden edelle. Yritän kertoa teille miten ja miksi minusta tuli laulujen kirjoittaja ja ehkä myös laulaja!? *** Minulle siis aukeni mahdollisuus toteuttaa itseäni. Olin jo muutama vuosi aiemmin käynyt yhdellä laavulla Euran suunnassa soittelemassa kitaraa luonnon helmassa. Nyt pystyin tekemään sitä joka toinen viikko lähes rajattomasti kesäkuukausina! En tietenkään täysin ymmärtänyt tämän mahdollisuuden ainutlaatuisuutta -tai kertaisuutta, mutta kirjoitin kuitenkin useita lauluja juuri tällä metodilla tuona ajanjaksona. Laavut olivat lähes aina tyhjillään arkipäivisin ja ujo minä sai häärätä rauhassa linnunlaulu seuranaan pöpeliköissä. Isojärven kansallispuisto oli lempipaikkani parin vuoden ajan. Panostin ja sijoitin siis isävainaaltani perimän varallisuuden sekä härpäkkeet laulujenkirjoittamistaidon opettelemiseksi! *** En osaa tarkalleen sanoa kuinka monta laulua syntyi in situ (paikalla/luonnossa/äärellä) nokipannukahvin ja leiritulen seurassa, mutta joitain kuitenkin. 'Velka' tupsahti maailmaan tuollaisena hetkenä. Ehkä myös 'Missä oltiin'? Sellaiset biisit kuin 'Kesätuuli' ja 'Bob Korni' myös. Jotkin laulut ovat pulpunneet päähäni pyöräillessäni Ruissaloon ja takaisin. 'Kesäyö esimerkiksi'. Luonto joka tapauksessa on auttanut minua tekemään lauluja lähes yhtä paljon tai enemmän kuin ihmissuhteet joissa olen kipuillut, nauttinut, kärsinyt, oireillut, hurmioitunut,pettänyt, epäillyt, hukkunut, pelastunut ja tullut petetyksi. *** Pakettiauto johon pystyi levittämään patjan ja makuupussin, ylläpitämään keittiötä (trangia ja kylmälaukku) ja säilyttämään kitaran ehjänä oli täydellinen liikkumisväline minulle kolmen, lähes neljän vuoden ajan. Sitten vaihdelaatikko väsyi ja myin auton ennen kuin sen huoltolaskut olisivat saattaneet minut perikatoon. Saatoin pysähtyä pakettiautolla minne vain yöksi ja kaikki tarvitsemani oli aina mukana. Kerran yövyin Tampereen rautatieaseman vieressä kuunnellen mekaanista käkeä läpi yön. Toisella kerralla olin Jyväskylän rautatieaseman parkkipaikalla. Joku nuorisojoukko herätti minut pariinkin otteeseen unien välissä, vaan tuollaiset pikkuseikat eivät harmittaneet koska olin seikkailun pyörteissä. Yyterin paikoitusalue tuli myös erittäin tutuksi noina vuosina. Laulut kirjoitin päiväkirjani sivuille. Niitä, täyteen rustattuja päiväkirjoja onkin kertynyt jo parisenkymmentä vuosien varrella, yhden banaanilaatikollisen verran siis kaikenlaista raapustelua, mutta ihan oikeita lauluja niiden sivuilla on myös synnytetty. *** Ellen olisi eronnut lapseni äidistä kesäkuussa 2013 ei mitään tästä olisi ehkä käynyt toteen. Tai ehkä erosimme juuri siitä syystä että pääsin tekemään näitä asioita - mene ja tiedä..? Päädyin kuitenkin muun muassa asumaan Livonsaaren yhteisökylään yhdeksi kesäksi. Siellä kirjoitin osan 'Kesätuulen' sanoista. 'Velka' syntyi puhtaasti niistä tuntemuksista jotka ero aikaansai. Adoptio - taustani johdosta koin että minulla oli ensimmäinen oikea perhe kun lapsi syntyi 2011. Olin siis omasta mielestäni vain vähän myöhemmin menettänyt ensin siis puolison, tytärpuolen ja oman lapsen (viikoksi kerrallaan) 2013 ja sitten tammikuussa 2014 isäni. Laulujen kirjoittaminen ja bändin kanssa soittaminen taisi lopulta pelastaa mielenterveyteni ja koko ukkelin noina vuosina? En kyllä ymmärrä miten bändi pysyi toimintakuntoisena kun itse sekoilin menemään ihan missä sattuu jatkuvasti..? Taisimme olla talvi -aktiivinen orkesteri! Vuodesta 2013 lähtien olen kirjoittanut kokonaisia tai ainakin osittaisia lauluja (laulun alkuja) arviolta noin 300 - 400 kappaletta, ehkä 40 per vuosi. Vain 5 per vuosi niistä olisi ehkä levyttämisen arvoisia vaan on siinäkin jo jotain. Kun nuo laskee yhteen saa siitä luvuksi yhteensä noin 50 laulua! Ihan hyvin amatööriltä mielestäni! *** 'Missä oltiin' kertoo ajasta kun olin lapsena Valasrannan karavaanarialueella joka kesä vanhempieni kanssa. Myöhemmin sain kuulla että Edward Vesala oli asunut samaan aikaan Yläneen keskustan liepeillä eli aivan lähistöllä. Olimme luultavasti joskus kävelleet vastatusten paikallisen kondiittorin ovella? Sieltä sai ihanaa mango - jäätelöä sekä kanapeitä. Tosin nyt kun tarkastin niin niillä kukonpyrstön mallisilla wieneri-kekseillä ei ole mitään tekemistä aitojen kana'peiden kanssa. Vesalasta tuli kuitenkin mieleen ufot ja yliluonnolliset hommat joten nuo asiat, sekä Honkilahden Koskeljärvellä ja Yläneen Valasrannalla koetut keskikesän yöt sekoittuivat mielessäni tällaiseksi tarinaksi, joka on hyvin väljä erinäisille tulkinnoille? 'Bob Korni' taisi syntyä Koskeljärven laavulla yhdeltä istumalta? 'Paikka' taitaa olla Ruissalon sieni ja marjametsäilyn peruja vaan luontokokemukset ja luontoyhteys siinäkin perustana sanoitukselle. Oikeastaan 'Lauluja EU - Suomesta' ja 'Kaikki Ei Ole Miltä Näyttää'-levyt voi ajatella yhtenä kokonaisuutena - tuplalevy joka julkaistiin kahtena eri plattana, neljän vuoden välein. *** Kun sitten vuonna 2018 - muistaakseni, myin Ford Transit pakettiauton autokauppiaalle tai oikeastaan hänen pojalleen talonrakennusapu-ajoneuvoksi 500 eurolla oloni oli lähinnä huojentunut. Autoon oli uponnut siihen mennessä vähintään 10 000 euroa. Dieselvero, katsastukset, pakolliset remontit, renkaat, polttoaineet, uusi tuulilasi... Voi olla että laskin nuo kulut alakanttiin... Olen tehnyt taidetta, kuvataidetta, musiikkia, esseitä ja ehkä jotain muutakin siis noin 12 000 euron vuosibudjetilla kymmenen vuoden ajan. Joku voi sitten laskea mitä kaikkea tuotin sinä aikana ja oliko sillä mitään arvoa yhteiskunnalle laajemmin ajatellen... vaan tuon verran taiteilijan tukeminen maksaa, eli saman verran kuin kenen tahansa ihmisen. Taiteilija vain tekee työnsä ILMAISEKSI! - kunhan vaan saa elää vapaana - ja toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Siksi kannatan perustuloa joka suhteutettaisiin keskivertaisten elinkustannusten laskelmaan. Olen toteuttanut tuona aikana vähintään kymmenen taidenäyttelyä + osallistunut vähintään yhtä moneen ryhmänäyttelyyn, julkaissut kaksi täyspitkää levyä bändin kanssa, neljä soolo -levyä (demoa), soittanut noin 30 keikkaa, kirjoittanut luultavasti noin 100 essee - tekstiä, eikä tämä ole maksanut valtiolle juuri mitään! Apurahoja olen saanut yhden 4 kk pätkän ja toisen 2 kk periodin eli yhteensä noin 10 000 euroa. Toki siitä oli paljon apua vaan se on hyttysen pieru verrattuna monienn muiden saamiin apurahoihin verrattuna. Joku voisi kutsua tällaista työskentelyä kutsumukseksi mutta se on vain toinen tapa ilmaista että joku on orja tai tekee työtä ilman rahallista korvausta. Jossain pitäisi käydä hyvin laaja kulttuuripoliittinen keskustelu näistä asioista vaan se ei tapahdu tässä - ainakaan nyt. Jään odottamaan kutsua. Hyvää yötä, tällä erää.

Sylvi -Mamma

Kävimme äidin kanssa Sylvi - mamman luona joka tiistaina koulu ja työpäivän jälkeen. Mamma asui Virusmäentiellä numerossa 54. Vanhempani tapasivat siten että kun isäni muutti Turkuun Laitilasta 18 vuotta täytettyään hän muutti Virusmäentille kadun toiselle puolelle (53). Vanhempani kävivät töissä ja opiskelemassa Turun keskustassa samassa pihassa Linnankatu 7:ssä, isäni Vihannon sähkössä käämijänä ja äitini parturikampaamo -opiskelijana. Näin he tutustuivat toisiinsa, menivät naimisiin ja lopulta adoptoivat minut. *** Sylvi -mamma oli viiden lapsen, Marittan, Masan, Tellun, Leenan ja Maikin äiti. He asuivat yksiössä. Kun minut adoptoitiin Sylvi oli jo kuusissakymmenissä. Raunistulassa mamman luona oli usein paljon porukkaa. Mikäli hänen lapsensa perheet kokoontuivat Sylvin luona, pieni asunto oli tupaten täynnä - ääntä, koska lapsenlapsia oli runsaasti ja kaikki puhuivat kovaan ääneen, usein toistensa yli huutaen. Mamman olohuoneessa oli yksi pitkä muistaakseni vihreällä sametilla päällystetty sohva seinän vieressä ja sen edessä kaksi isoa laiskanlinnaa asemoituna televisiota kohden. Lapsena pötköttelin usein sohvalla ja katselin mamman tauluja, jotka olivat matkamuistoja, ehkä Kreikasta tai Espanjasta. Toritaidetta, mutta kuitenkin kiehtovia. Luulenpa että saatoin uppoutua näihin maalauksiin hyvinkin pitkiksi ajoiksi toisinaan kun odottelin että äiti ja mamma olivat saaneet senhetkiset juorunsa käsitellyiksi ja päästiin lähtemään kotiin Runosmäkeen. *** Tämä kaikki oli melko erilaista verrattuna siihen minkälaista oli käydä isäni vanhempien luona Malvossa Laitilassa jossa taas istuttiin lähinnä hiljaa keittiön ison pöydän ääressä ja yksi kerraallaan joku puhui, hitaasti ja rauhallisesti. Sylvi - mammasta minulle on vahviten jäänyt mieleen se että hän söi usein silakkaa (päineen ja ruotoineen ehkä) ja pukeutui aina samaan kolttuun, tummaan, joko mustaan tai harmaaseen yksiosaiseen vaatteeseen. Jonkilainen mekko se kai oli mutta paksusta kankaasta. Ehkä mekon rinnuksissa saattoi joskus olla rasvatahroja. Sylvi - mamman poikaystävän nimi oli Pöpö. EDIT: Pöpö taisi olla sittenkin Sylvin veli Pentti Olavi) ja siksi usein kuvioissa. Joskus kävimme mamman kanssa kaupassa jonka nimi oli Musta Petrus. Se sijaitsi Saramäentiellä, osoitteessa 44 - jos oikein muistan? *** Sylvillä oli oranssi kissa jonka nimi oli Oskari. Olin kuulemma taaperona vetänyt kulmakunnan kauhunakin tunnettua kolli -kissaa hännästä vaan Oskari ei tehnyt minulle mitään vastarintaa, ei koskaan raapinut tai purrut minua. Kissa ehkä ymmärsi että olen ihmisen poikanen? Isäni rakasti Sylvi-mamman tekemiä lihapullia. Ne paistettiin uunissa ja niiden ympärille muodostui leivinpaperiin iso läpikuultava rengas ylenpalttisen voin käytöstä johtuen. Sipulinkynnet sojottivat iloisesti pullista ulos. isäni yritti ja yritti vuosikausia tehdä samanmakuisia siinä onnistumatta. Hän kyllä kunnostui muuten ruoanlaittajana uhraten askareeseen usein tuntikausia mutta tuo Sylvin lihapulla -resepti jäi selvittämättä ikuisiksi ajoiksi. Niissä oli ehkä jokin salainen ainesosa? Raunistula oli ja on kai yhä hyvin mielenkiintoinen ympäristö lapselle tutkia maailmaa. Yksi asia jota muistelen usein lapsuudestani siellä on että vielä silloin kun olin alle 7 vuoden ikäinen pihalla oli ulkohuusi joka oli koko naapuruston käytössä. Olen muistavinani että minäkin jouduin istumaan kylmälle reijälle talvipakkasessa ja pimeydessä. Sylvin vieraana kävi usein romani -naisia pelaamassa korttia. He ja mamma ryystivät kahvin tassilta. Olen muistavinani miten jonkun kortinpelaajan vino alahammas törrötti suusta kun kahvi ryypättiin lautaselta. Tekohampaat olivat luultavasti siinä pöydällä lasissa samalla kun pelurit olivat keskittäneet kaiken huomionsa 'maijan' pelaamiseen. Romaninaisilla oli isot kultaiset korut, hienot tuhdit hameet ja pikimustat hiukset tiukasti nutturalla. *** Virusmäentiellä piti varoa keltaista vaaraa, kaupungin liikenteen bussia ts. linja -autoa. Sain kuitenkin käydä kävelemässä yksin lähiympäristössä. Mamman lähistöllä oli jännä joutomaa -alue (ruderaatti) sekä kallio joka oli ehkä osittain matalan kasvuston peitossa? Lähistön pihamailta tuskin näkyi luolaan joka paljastui kallion keskeltä. Luola oli täynnä pornolehtiä. Luulenpa että tuolloin tutustuin aihepiiriin ensimmäistä kertaa, mutta olin niin nuori silloin että luultavasti löytö oli lähinnä hämmentävä, ei mitenkään innostava. Paikka oli myös tosi törkyinen. Näkymä muistutti enemmän kaatopaikkaa ja käymälää kuin mitään intohimojen ja nautintojen keidasta. Molempina se kai silti toimi jollekulle! *** Kävin kiertelemässä Virusmäentiellä pikaisesti muutama päivä takaperin kun olin työasioissa menossa tapaamaan kavereita jotka ovat muuttaneet hiljattain Raunistulaan. Harmikseni ilta oli jo tuloillaan ja lämpötilakin pakkasen puolella joten en viitsinyt tuolla kertaa jäädä pitkäksi aikaa asioita kummastelemaan. Ehkä saan aikaiseksi mennä sinne keväällä uudestaan? Olen viime aikoina pohtinut paljon muistamista. Siksi kai tuonne piti päästä edes vilkaisemaan paikkoja. Välillä mieleeni tulvii asioita joita en tiennyt siellä olevan kun olen käynyt paikoissa tai nähnyt kuvia tai elokuvia vuosikymmenten takaa. Vaikka muistamisesta sanotaan että se ei ole videokamera josta voisi halutessa kelata asioita esiin uudestaan ja uudestaan olen silti vakuuttunut siitä että jokin paikka, ääni tai haju voi tuoda jo unohtuneen asian takaisin mieleen. Se mikä tätä kylläkin hämärtää voimakkaasti on se että ainakin itse olen taas viime aikoina nähnyt hyvin todentuntuisia unia. Sellaisia jotka saavat miettimään että enkö muista minkälaisia unia olen aikaisemmin elämässäni nähnyt, vai onko jokin muuttunut ja olen erityisen stressaantunut, huolissani maailmantilanteen ja oman taloudenpitoni johdosta ja siksi uneni ovat hyvin todentuntuisia? *** Totuuden nimissä en muista Sylvi - mammasta kovinkaan paljon. Teini -iässä ja 18 täytettyäni minulla oli niin paljon muita kiinnostuksen kohteita etten juurikaan vieraillut Sylvin luona. Ehkä oma adoptio - taustani vähensi kiinnostustani olla yhteydessä sukulaisiini, mikä on tavallaan hieman harmillista, mutta toisaalta mielestäni ihan ymmärrettävääkin. Nyt kuitenkin heräsi tarve selvittää muutamia asioita. Sylvi Irene Lahtonen (ent. Nurmi o.s.Wallenius, tai Vallenius?) oli syntynyt Turussa 8.11.1912. Sylvi kuoli Turussa 11.2. 2000 eli hän ehti elää 87 vuotta? Äitini koulutodistuksista löysin Sylville ammatin puistotyöläinen. Itse muistan kuulleeni että hän piti talvisin luistelukopeissa yllä jöötä as in järjestystä (ehkä myös lämpöä?) - eli toimi jonkinlaisena puistovahtina lapsille. Minun täytyy ehkä haastatella näistä asioista joskus vielä äitini siskoa. Olin mamman luona hoidossa lapsena, toisinaan myös yöitä. Muistan että mamman luona oli kivaa ja turvallista. Nukuimme samassa pienessä sängyssä (vai oliko siinä sellainen alta vedettävä laatikko alla, ehkä?) enkä muista pelänneeni tai ihmetelleeni mammaa lainkaan vaikka hän oli melko isokokoinen ja äänekäs. Mamma taisi myös käyttää ruoanlaitossa runsaasti voita, sipulia, valkosipulia, luultavasti myös suolaa, toisin sanoen tuoksumaailma oli mamman luona melkoinen. Minulle on jäänyt hyvin mieleen mamman asuntoon johtavat pienet kiviset portaat. Taisin istua kesäisin niillä useasti ihan vain ihmettelemässä ajan kulumista, sekä tietysti Oskari - kissan touhuja. Polttiko mamma tupakkaa? Pitääkin kysellä näistä joltain sukulaiselta vielä! Valokuvia minulla on mammasta aika niukasti, mutta joitain kuitenkin. Oskari taisi kadota jonnekin siihen mennessä kun minusta tuli koululainen vuonna 1984. Muistelen nyt tuota maailmanaikaa lämmöllä. Kaikki oli tuolloin hitaampaa ja hiljaisempaa? Mieleen tulee kesän valo ja silakan haju sekä kissan liikkeet portaissa kun ajattelen Sylvi - mammaa. Joku näppärä loppu -kaneetti tähän! EDIT: Serkkuni oli penkonut arkistoja ja löysi tiedon että Sylvin ensimmäinen puoliso (syntynyt 10.6. 1916) sekatyömies/putkityömies Armas Johannes Nurmi kuoli 5.3.1940 Karisalmella Viipurin maalaiskunnassa. Hän oli menehtyessään Jalkaväkirykmentti 14 2. konekiväärikomppaniassa. Sylvin toisesta miehestä maalari Anton Johannes Lahtosesta (25.1.1902 - 18.4.1950) minulla ei ole vielä muuta tietoa kuin tämä mitä hautakivessä lukee.

Moderni ihminen

Nykyihmisen pitäisi kuluttaa mahdollisimman vähän, eikö totta? Tätä kirjoittaessani muistan taas sen vaikeimman haasteen mikä liittyy koko maailmanparannuksen haasteeseen, eli sen että kirjoitan niille jotka jo ovat samaa mieltä kanssani!? Lupaan yrittää miettiä tulevissa esseissäni sitä miten voisin kirjoittaa niille jotka esimerkiksi opiskelevat automekaanikoiksi ammattikouluissa ja syövät joka päivä brasiliassa kasvatettua antibiooteilla kyllästettyä (geenimuunneltua?) lihaa, mutta tällä kerralla ajattelen vielä muita juttuja, kuten esimerkiksi sitä että Suomeen tuotiin Ylen artikkelin mukaan vuonna 2017 noin 76 miljoonaa kiloa lihaa ulkomailta, kahdeksanneksi eniten Brasiliasta. *** Olen itse tarkkaillut jokapäiväistä kulutustani jo ainakin 15 vuoden ajan. Kasvissyöjäksi ryhdyin armeijasta päästyäni - tai pian sen jälkeen vuoden 1998 paikkeilla. Jos kaikki muutkin rikkaissa teknologisissa maissa olisivat - ilmastonmuutoksen vaikutukset olisivat jo puolittuneet. Toinen puoli hoituisi fossiilisista polttoaineista luopumalla!? Tässä oli kirjoitukseni ensimmäinen pointti. *** Toinen tulee ehkä tässä, jos osaan sen muotoilla... On täysin järjetöntä kierrättää, säästää kaikessa, sähköstä vaatteisiin - ja olla vegaani - yrittää pelastaa maailma ihmisille elinkelpoisena planeettana, varjella monimuotoisuutta, yrittää estää sukupuuttoja - joskus huomattavilla rahasummilla - mikäli kaikki, KAIKKI - eivät osallistu tähän työhön! On lähes hyödytöntä taistella eläinten oikeuksien puolesta tai kahlita itsensä vanhan metsän kolmesataavuotisiin puihin mikäli joukkotuhonta jossain muualla - sadan metrin päässä vaikka, jatkuu samanlaisena tai kiihtyy entisestään. Jokainen eläin ja jokainen vanha metsä on yksilö, toista vastaavaa täysin samanlaista ei ole missään. Näin sanotaan ihmisestä, katsokaa sormenjälkiämme? Olemme erityisiä kaikki, kalat, sienet, puut, ihmiset? Elämme mielenvikaisessa tai jakomielitautisessa todellisuudessa kun valaita suojellaan sekä pyydetään ruoaksi samanaikaisesti samoilla vesillä. Täysin mielisairaaksi tämä menee kun valaan suojelijaa pidetään vankilassa, vaan taloudellisesti valaan tappamisesta hyötyvä liikemies/henkilö saa jatkaa toimintaansa - hänet palkitaan rahallisesti menestyksellä yhteisössään. Ihmiskunta on pahasti sairas ja tuo sairaus johtaa vääjäämättömästi kuolemaan, ihmiskunnan kuolemaan. *** Pointti kolme. Nyky-yhteiskunnassa jotkut pyrkivät luomaan jatkuvasti sellaista harhaa että jokainen hyödyllinen ihminen on koko ajan jonkin todella tärkeän ja tuottavan asian äärellä - työssä. Muut kuin hyödylliset ovat vapaamatkustajia?! Aivan kuin meidän pitäisi toimia muurahaisten lailla - tai siis kuten näemme niiden toimivan silloin kun ne ovat aktiivisimmillaan. Illuusion luomiseksi ollaan valmiita uhraamaan kaikki, jopa mielenterveys. Simuloidaan jatkuvaa työntekoa jotta näytettäisiin tehokkailta? Kyseessä on kai kilpailemisen vimma ja voittamisen tarve? Kylmän sodan aikainen kilpavarustelu on tullut takaisin todellisuuteemme /arkeemme. Mantrana korvissamme kuuluu toimeliaisuuden ylistyspuhe. Lopulta taidamme toimeliaisuudellamme tuhota elinolosuhteet planeetalla, planeetalla joka toimi vallan mainiosti ennen kuin ihminen keksi valjastaa öljyn käyttöönsä. Ero muinaisiin yhteiskuntiin Egyptiin, Angkor Watiin tai Rooman valtakuntaan on vain se että toimintasäde ulottuu nyt koko pallolle. Uusliberalismi on nyt kaikkialla. Ihminen ulottaa syöpäänsä kylväviä raajojaan maailman ääriin ja niiden yli avaruuteen saakka. *** Neljäs pointti. Kansan keskuudessa pitäisi ilmetä merkittävää vastustusta sille että meidän yhteistä omaisuutta, ikimetsiä, makeaa vettä, luonnontilaista monimuotoisuutta tuhotaan, (myydään) jätetään kuin pommitusten jäljiltä samalla kun nämä isoja voittoja maksimoivat toimijat nauttivat merkittävistä yritystuista - liiikevoitoistaan? Vain suomalainen ei uskalla kadulle osoittamaan mieltään? Samalla kaikkein heikoimmassa osassa olevilta ja niiltä jotka tarkastelevat kriittisesti yhteiskuntaa - kuten taiteilijat, viedään viimeisetkin mahdollisuudet toimeentuloon. Tämä on tietenkin tarkoituksellista ja tahallista! *** Viides pointti. Jotta voi olla empaattinen ja solidaarinen täytyy omat asiat olla edes suunnilleen järjestyksessä. Tajusin tämän viime viikolla erittäin konkreettisesti kun minulta meinasi loppua ruoka ja rahat. En pystynyt auttamaan muusikko - tuttavaani joka ei puhu suomen kieltä ja jolla on vakava invaliditeetti. Pitää ensin pelastaa itsensä jotta voi pelastaa muita..? Tällaisten asioiden aiheuttamaa tuskaa ja hätää voi ymmärtää vasta kun on itse altistunut vastaaviin tilanteisiin. Siksi päättäjillä onkin erittäin vastuullinen, ehkä vastuullisin tehtävä yhteiskunnassa ja kaikki hommaan valitut eivät selvästikään ole tämän vastuun arvoisia - ja eivät tietysti voikaan olla, niin kuin kaikki eivät voi olla erittäin taitavia klassisen musiikin säveltäjiä, näyttelijöitä, rakennusmestareita, pianisteja, kirurgeja, elokuvaohjaajia, pikajuoksijoita, kuvataiteilijoita, kuvanveistäjiä, koomikkoja, oopperalaulajia... Jokainen näistä edellä mainituista kyvykkyyksistä tarvitsee toisinaan (varsinkin elämän tai uran alussa) yhteiskunnan tukea jotta voi tuottaa yhteiskunnalle lisä-arvoa toteuttamalla omaa kutsumustaan. Ihmisen elämässä ei todellakaan ole kyse mistään sosiaalidarwinistisesta kilpailusta tyyliin elä ja anna toisten kuolla - vaan siitä faktasta että ihmisrotu ei olisi ikinä selvinnyt näihin päiviin asti ilman vastavuoroisuutta, solidaarisuutta ja empatiaa - eikä se selviä nykyisistäkään haasteista ilman noita samoja taitoja ja kykyjä. *** Tällä hetkellä ja viimeiset 100 vuotta, länsimaista ihmistä on koulutettu koko elämänsä ajan toimimaan mahdollisimman hyvänä kuluttajana. Ansaitsemaan rahaa ja tuhlaamaan se kaikenlaiseen materiaan tai palveluihin, joita kuvittelemme tarvitsevamme. Ihmiselämä ei mielestäni siten kylläkään saavuta täyttymystä. Ihminen on tehty luovaksi, ottamaan selvää ja ratkaisemaan elämän arvoituksia. Mistä tässä kaikessa on kyse? Olen itse tehnyt sellaisen valinnan että luen, ajattelen ja teen taidetta aina kun mahdollista. Pyrin viettämään sellaista elämää jossa voin tehdä valintoja, lähteäkö marja ja sienimetsään, lukeako kirjaa vai mennäkö työhuoneelle. En pyri ansaitsemaan rahaa, arvostusta tai useita seksisuhteita (saamaan paljon jälkeläisiä) vaan pyrin olemaan vapaa tekemään sellaisia ratkaisuja jotka auttavat minua ymmärtämään mistä tässä kaikessa on kysymys ja miksi asiat ovat sellaisia ja siten, kuin ovat. Miten ihminen ja maailma, (elämä) toimii? Toimiiko ylipäätään? Miten kuluttaa jäljellä oleva aika? Eivätkö nuo ole kuitenkin ihan hyviä kysymyksiä? Uskallan väittää että maailman resurssit riittäisivät aivan mainiosti kaikille nyt olemassa oleville ihmisille jos kaikki toimisivat vastuullisesti, ajatellen planeetan kantokyvyn rajoja, sen sijaan että pyrkivät lennättämään itsensä esimerkiksi maan kiertoradalle. *** Ei ole mikään ihme että länsimaissa syntyvyys laskee kun ihmisiä patistetaan joka paikassa olemaan tehokkaampia sekä tuottavampia, työssä ja vapaallakin. Ei luonto(kaan) toimi niin? Luonnossa linnut lentelevät huvikseen lämpimissä nousevissa ilmavirroissa ja nisäkkäiden poikaset leikkivät leikkimästä päästyään. Mikäli ihmisillä ei ole vapaa -aikaa sekä stressitöntä elämää vailla tarvetta ponnistella jatkuvasti ollakseen parempi (muiden silmissä), ei (muulle) lajityypilliselle käyttäytymiselle löydy aikaa. Muutumme tehotuotantoeläimiksi? Konservatiivinen ja kapitalistinen yhteiskunta aikaansaa meissä tarpeen tulla hyväksytyiksi - muiden silmissä. Se on ihmisen eräs alkukantaisimmista tarpeista. Tätä rahan valta hyödyntää - voisiko sanoa jopa lähes nerokkaasti?! Meidän pitää kuluttaa - ja vielä oikein, oikealla tavalla tullaksemme 'samanvertaisiksi' yhteisömme muiden yksilöiden silmissä. Lajityypillistä käyttäytymistä sekin, vaan kuten moni meistä tietää tämä johtaa lopulta ihmiskunnan itsemurhaan. Post script. sain juuri vihdoin viimein luetuksi Ikipuut - romaanin, Richard Powersin Pulitzer -palkitun kirjan vuodelta 2019. Suosittelen sitä jokaiselle (jälki)teollistuneiden valtioiden kansalaiselle luettavaksi heti. *** Post post script. Suomen kaltaisessa maassa jossa työttömyys ei ole merkittävä ongelma on järjetöntä tehdä siitä kynnyskysymys.Työttömyysaste on 2024 7,8 % (15 - 74 vuotiaat). Tilanteessa jossa kaikkea kulutusta pitäisi vähentää on vain eduksi mikäli osa ihmisistä ansaitsee vähän, vain sen verran että pystyy asumaan, elämään ja harrastamaan niin että terveys säilyy hyvänä, esimerkiksi kansalaispalkan verran (n. 1300 euroa kk, voisiko se olla sopiva summa vuonna 2024?). Järjetön työttömien syyllistäminen on oikeiston tapa kääntää puhe ilmastonmuutoksesta - olkiukkoihin?! Todellinen ongelma on että matalimmalla tasolla palkat ovat surkeat, samalla kun ylemmällä ja keskitasollakin palkat nousevat jatkuvasti. Se ketkä luokitellaan työttömiksi on myös täysin järjetöntä esimerkiksi omalla kohdallani, kun teen joka päivä kuvataiteilijan töitä, saan sitten työstäni korvausta tai en. Jokainen kuvataiteilija joka jää ilman apurahaa (noin 90 % kaikista hakijoista) ei ole kuitenkaan välttämättä oikeasti työtön - hänelle ei vain makseta palkkaa työstään. Mielestäni jos ei voi tehdä planeetan kannalta järkeviä (kestäviä) tekoja rahaa ansaitakseen kannattaa mieluummin olla tekemättä mitään - tai mahdollisimman vähän (haitallisia asioita). Haitallisiksi asioiksi lukisin esim. lihan syönnin, matkustelun, muun kuin välttämättömän kulutuksen. Hyödyllisenä tekemisenä näen esimerkiksi kulttuurin harrastamisen tai tuottamisen. Voikaa hyvin, tehkää hyvin, olkaa hyvä!

Neil Young (tähän asti)

Neil Young *** Suoritin asepalvelusta vuonna 1996. Päädyin Utön saarelle muutaman kymmenen hengen varuskuntaan jossa Estonian haveri oli vielä tuoreessa muistissa. "Tuossa on vaja/aitta jossa ruumiita säilytettiin" - kertoivat minua ennen palveluksensa aloittaneet varusmiehet. Tuonma keväänä sain joltain alikersantilta (jonka nimeä en enää muista) lainaksi Neil Youngin ensimmäisen kokoelmalevyn Decade, kahden cd -levyn verran hittejä. Olin kyllä ostanut Freedom ja Mirrorball -levyt jo aiemmin, koska Nirvana, Grunge jne jne, mutta todellinen innostus 'Niilon' musiikkiin alkoi vasta tuolloin. Kopioin Decaden c -kasetille joka oli minulla käytössä vielä ainakin vuona 2009 työhuoneella. Kävi älytön tuuri että kerran kahdessa viikossa (vuoroviikoin) tapahtuva lomailuni Utön varuskunnasta mantereen puolelle osui Ruisrock - viikonlopulle. Melkoisessa humalassa, mutta kuitenkin muistan kiivenneeni puuhun kuuntelemaan kun Neil ja Horse esiintyivät kansanpuistossa. Olin lähempänäkin lavaa keikan alussa vaan kun en tuntenut kappaleita (vielä tuolloin) päädyin anniskelualueelle. Pari shottia nautittuani teltalla jossa niukasti pukeutuneet neidot myivät jonkinlaista, ehkä rommia ja kahvia sisältävää ihmenektaaria,keikan erityisyys ehkä vähän unohtui. Melkoisessa humalassa, mutta kuitenkin muistan kiivenneeni puuhun kuuntelemaan kun Neil ja Horse tuuttasivat menemään kansanpuistossa. Lavan eteen ei kai enää oikein päässyt tai se olisi vaatinut minulle vierasta käyttätymisen mallia, muiden tuuppimista ja sulloutumista eli ns. rynnimistä. *** Mahdollisesti vuonna 2002 olin Karjaan Etno -festareilla. Festareilla oli vähän tylsää, mutta vinyylilevyjä myyvän ukkelin valikoimassa olin nähnyt Harvest - levyn. Illalla sain päähäni kerätä tyhjät pullot autoon muovikasseihin. Ne taisivat haista auton sisällä melkoisesti - nukuin kuitenkin samassa tilassa? Aamulla vein ne kauppaan ja ostin vähän aamupalaa. Sitten lunastamaan palkinto. Kuin ihmeen kaupalla levy oli yhä siellä ja sain erään hienoimmista levyistä ikinä koko rock - historiassa!*** Vuonna 2008 ostin Neil Youngin Sugar Mountain Live at Cantenbury House 1968 -levyn ja aloin tehdä omia lauluja englannin kielellä. Tajusin tuolloin viittä vaille kuvataiteen maisterina että musiikin tekeminen oli minulle yhä liian tärkeää ja kivaa tekemistä, jotta sen olisi voinut hylätä kokonaan. Tästä olen kertonut enemmän jossain toisaalla? *** Vuonna 2014 olin juuri avoliitosta eronnut 3- vuotiaan lapsen hukassa oleva huoltaja, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet, äiti jo 2006 ja isä kuluvan vuoden tammikuussa. Nyt luulin jo tietäväni Neil Youngista yhtä jos toista. Ragged Glory - levy oli kuitenkin jäänyt vähän taustalle kummittelemaan. Country Home oli jotensakin tuttu mutta Love and Only Love ei vielä niinkään. Jouduin taas kuuntelemaan keikkaa hieman hämmentyneenä. Missä Like a Hurricane tai Rockin' in the Free World. Ei tullut loppukliimaksia? Nämä olivat soineet näemmä 1996 Ruisrockissa vaan en kyllä voi käsi raamatulla sanoa muistavani tapahtuneesta kovinkaan paljoa. Kaisaniemen keikasta jäi "Fuckin' Up" vahvasti mieleen! 'Niilo' soitti myös Blowin' in the Windin. Olen todistanut tämän tapahtuneeksi, erinomaista! *** Hartwall Areenalla 2016 'Niilo' oli Willie Nelsonin poikien kanssa. Promise of the Real rokkasi erinomaisesti. Svengi iski niin että huomasin tanssivani (pomppivani) koko keikan läpi siitä hetkestä lähtien kun keikkasetissä akustisella kitaralla esitetyt laulut vaihtuivat sähköisiksi. Keikalla kuultiin myös Words ja Walk On! Vaan ei Hurricanea eikä Free Worldiä! Ukkelilla on varaa pihdata tykeimmät laulunsa koska tuotannon määrä ja laatu on käsittämätön. Vain Dylan voi toimia jonkinlaisena vertailukelpoisena vastikkeena sille miten merkittävästä lauluntekijästä on kyse. Miksi Neil Young ei ole käynyt Suomessa vuoden 2016 jälkeen? *** Mitä saadaan kun laitetaan vuodesta 1969 lähtien yhdessä soittanut rock - bändi studioon huipputuottajan kanssa vuonna 2022? Tätä on hyvin vaikea sanoiksi pukea/kuvailla. Vähän niinkuin on vaikeaa kertoa mikä on niin erityistä vaikka Mark Rothkon, Jackson Pollockin, Henry Matissen tai Sonia Delaunayn maalauksissa. Kirjallisuus on kirjallisuutta, on James Joyce ja Tove Jansson. Mikä heistä tekee niin erityisiä? Ehkä edelliset voi selittää sanoin? Väittäisin että ei, mutta voi lukea ja ymmärtää kuitenkin! Musiikin taikaa on se kun The Beatles soittaa Savile Row 3 katolla Don't Let Me Down tai kun Grateful Dead jammailee Bob Dylanin kanssa All Along The Watchtowerin. Kukaan ei voi tietää aivan varmasti onnistuuko Jerry Garcian soolo ennen kuin se on kuultu loppuun saakka? Tuleeko poliisi pysäyttämään keikan ennen kuin se on kunnolla päässyt alkamaankaan Apple Corpsin päämajan katolla? *** Neil Young ja Crazy Horse äänittivät World Record - nimisen levyn Malibussa Shangri -La (The Bandin 1970 -luvulla perustama) -studiossa toukokuussa 2022 Rick Rubinin 'johdolla'. 'Niilo' oli äänittänyt koiralenkeillä viheltelemiään melodioita tallentimeen (flip phone) ja kirjoittanut sanoituksia näihin (vihellyksiin) näiden (melodioiden) pohjalta kevään ajan. Sävellykset syntyivät nopeasti ja äänitykset tehtiin reilun viikon kuluessa. Monet kappaleet soitettiin ensimmäistä kertaa studiossa ja lopullinen materiaali kasattiin näistä otoista. Neil Young kertoo haastattelussa (Apple Tv) että he eivät koskaan voineet olla varmoja selviävätkö kappaleen loppuun ilman että joku mokaa. Laulut soitettiin ensimmästä kertaa ikinä. Myös 'Niilo' soitti ne ensimmäistä kertaa tuona hetkenä! Myöhemmin he totesivat Rick Rubinin kanssa että monet asiat jotka he luulivat haluavansa korjata otoista ensikuuntelun jälkeen -kuulostivat toisella kuuntelukerralla... ööö... virheettömiöltä - he eivät löytäneet niistä enää mitään korjattavaa! Äänittämisen taikaa - aivoissamme tapahtuu ihmeellisiä asioita, jokin väärältä kuulostava muuttuu oikealta kuulostavaksi yön aikana, totumme ehkä vieraalta tuntuneeseen, sopeudumme? Ihminen sopeutuu kaikenlaiseen ajan myötä, valitettavasti myös kaikkeen sellaiseen mihin ei pitäisi sopueutua - kuten sortoon, alistamiseen, hyväksikäyttöön ja ympäristömyrkkyihin, kun muutos on hidatsa, asteittaista.*** Neil Young on puhunut luonnonsuojelun puolesta koko uransa ajan. Hän on myös puhunut alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta 70 -luvulta lähtien, vai jo aiemmin? En keksi ketään koko maailmassa joka olisi enemmän hyvien puolella - Patti Smith saattaa pärjätä tässä kilpailussa myös kohtalaisesti? Noam Chomsky ja Greta Thunberg tulevat mieleen, mutta jos minun pitää valita musiikkimaailmasta (olen jo valinnut) yksi henkilö joka edustaa minulle elämän puolustamisen viimeisiä linnakkeita, hän se on. Täysin käsittämätön niin monessa mielessä. Selviytyjä. Esitaistelija. Oman tiensä kulkija, ehdottomalta vaikuttava mutta kantansa perusteellisesti kertova. loistava laulunkirjoittaja.*** Glyn Johns on puhunut myös yhdessä soittamisen erityisyydestä jossain videossa somen syövereissä. Musiikin lopputulema on väistämättä erilainen jos raitoja äänitetään yksi kerraallaan toistensa päälle studiossa johonkin pohjaraitaan tukeutuen (joka on usein klikki eli metronomin nakutus) tai jos sen sijaan muusikot reagoivat toistensa soittoon reaaliajassa samassa huoneessa toisiaan ja soittamistaan tulkiten ja seuraillen, koko ajan muuttaen painotuksia, volyymiä, rytmin kulkua eteen tai taakse, reagoiden laulajan tunneilmaisuun! Glyn Johns äänitti muun muassa Led Zeppeliniä, Rolling Stonesia, The Whota, The Clashiä, The Beatlesia ja itseasiassa näiden artistien parhaat levytykset, tai ainakin parhaat biisit - mielestäni. Itselleni eräs tärkein musiikin ominaisuus on tämä -kuuntelen levyn alusta loppuun ja kun levy on päättynyt haluan kuunnella sitä lisää, ainakin ensimmäiset kappaleet - kunnes huomaan olevani taas levyn päätösraidan äärellä. Itselleni kiehtovimpia ovat sellaiset taiteilijat jotka ovat kulkeneet umpihangessa tai raivanneet tiensä tuntemattomien taipaleiden läpi. Valmiiksi tallattujen reittien kulkeminen on ehkä miellyttävämpää kun ei tarvitse kärsiä epävarmuuden tunteista tai turvattomuudesta. Autenttisuuden käsite tässä kohtaa tarkoittaisi kai siten jotain sellaista että henkilö ei esitä muuta kuin itseään - sellaista joka on rehellisesti oma itsensä?! Mikä semmoinen sitten on - voiko sellainen olla? Sitä voi jokainen kysyä itseltään vaan uskoisin että ulkomaailma voi joskus tuntua asettavan tiettyjä edellytyksiä yksilöä kohtaan olla tietynlainen. Minusta tuntuu että Neil Young ei juurikaan näistä odotuksista piittaa ja siksi pidän hänen taiteellisuudestaan erityisen paljon. Kiitos. Lista kappaleista (versioista) jotka eivät ole kaikkein ilmeisimpiä artistin tuotannosta mutta mielestäni ehdottomasti kokemisen arvoisia. 1. Like a Hurricane (Unplugged) 2. Are You Passionate (Are You Passionate) 3. Lookin' for a Love (Zuma) 4. I'm Glad I Found You (Storytone) 5. Born to Run (Ragged Glory expanded) 6. Gateway of Love (Toast) 7. Crime in the City (Bluenote Cafe) 8. Out of My Mind (Sugarmountain Live at the Cantenbury House 1968) 9. Eldorado (Freedom) 10. Welcome Back (Barn) 11. If You Got Love (Before and After)

Grateful Dead, (tähän asti).

GRATEFUL DEAD Viimeisen vuoden aikana olen kuunnellut todella paljon Grateful Deadiä. En enää tarkalleen muista kuinka tämä sai alkunsa mutta Neil Youngin ja Crazy Horsen levy Psychedelic Pill on tähän osaltaan vaikuttanut. Twisted Road - nimisessä kappaleessa mainitaan Dead. Toki ihastuin johonkin heidän kappaleeseensa jo 90 - luvun lopulla yhden illanvieton aikana vaan minulla kesti kaksi vuosikymmentä ennen kuin ehdin asian äärelle uudelleen. Lainasin muutama viikko sitten Deadin boksin So Many Roads jossa on bändin keikoilta tallenteita vuosien 1965 - 1995 väliltä. Pidän Deadistä varsinkin Anthem of the Sun (1968) - levystä lähtien mutta itseäni kiehtoo kaikkein eniten vuosien 1986 - 1995 välinen Dead. Bändi soitti isoillla stadioneilla, Baseball - kentillä ja tapahtumat oli suunnattu koko perheelle. Picnic - vilttien äärellä parveili solmuvärjättyihin vaatteisiin pukeutuneita Deadheadejä taaperosta mummuun ja vauvasta vaariin. Deadin keikat olivat kuvauksista päätellen piknikin ja hääjuhlien (ehkä jopa jumalien palvontatilaisuuksien?) yhdistelmiä. Tanssijat muodostivat erityisen porukan jota on kuvattu muun muassa pyöriviksi dervisseiksi. Tämä kirkkaiden värien (solmu-värjättyjen vaatteiden), pitkien hiusten ja kiemurtelevien raajojen sekamelska on varmastikin ollut kokemisen arvoinen. *** So Many Roads - tekstiliite on huolella laadittu. Siitä luin muun muassa että turvallisen tilan periaatteet olivat käytössä Deadin keikoilla jo 80 - luvulla. Tekstiliiteessä kuvataan miten konsertin aikana muodostuneessa pitissä (montussa/ytimessä) makasi henkilö maahan käpertyneenä ja itkien. Kun häneltä kysyttiin onko kaikki okei - hän vastasi kyyneleet silmissä mutta kiitollisena hymyillen - KYLLÄ! Konsertit kehittyivät vuosien varrella imitoimaan jonkinlaista trippiä - henkistä matkaa jossa kultivoiva? retki voidaan suorittaa myös ilman päihteitä. Yhteisö pääsee retkelle jossa on kaikki vaiheet - alun johdatus,keskikohdan syväsukellus alitajuntaan - ja turvallinen johdatus takaisin kohti arki -tietoisuutta ja todellisuutta. Garateful Dead on onnistunut kuulostamaan erittäin laadukkaalta myös studiossa (esim From the Mars Hotel/American Beauty) vaan tähän mennessä vain pieni raapaisuni kaikista live - taltioinneista on osoittanut että live -biisi voi olla merkittävästi parempi kuin studiossa tallennettu versio. Esimerkiksi Shakedown Street kuulostaa Rocking the Gradle (Egypt 1978) - livellä aivan mahtavalta, groove ja 'fiilis' on tuossa versiossa täydellinen. *** Syy miksi pidän esimerkiksi Crazy Horsesta ja Deadistä niin paljon on juuri tämä. Nämä orkesterit voivat uudistaa tutut kappaleensa livenä ilta illan perään, välillä - eivät tietenkään aina, siinä onnistuen nerokkaasti. Satuin näkemään instagramissa kun Glyn Johns (tuottaja joka on äänittänyt muun muassa Led Zeppeliniä, The Beatlesia) puhui (hifimedia-) videossa musiikin äänittämisestä livenä. Hän sanoi tuossa videossa että nykymusiikista puuttuu tunteet (niiden kirjo?). Livenä soittava bändi reagoi jatkuvasti toisten soittajien tekemiseen eikä pelkää virheiden tekemistä? - koska tavoite on tuottaa jotain mistä ei vielä tiedä tai johon ei päädy millään muulla tavalla kuin hyppäämällä tuntemattomaan..? Kun yhtyeen jäsenet improvisoivat, kappale toimii astiana jonka sisässä voidaan tarjoilla hyvin monenlaisia ruokalajeja (sillisalaatti?) joka päivä vähän eri painotuksin. Grateful Deadin soitto kehittyi 30 vuoden aikana sellaiseksi että bändin jäsenet pystyivät keskustelemaan toistensa kanssa sujuvasti eri instrumentein - jatkamaan toisen 'lausetta' lennosta kuten Bluegrass -muusikot tekevät, tai kuten koomikko duot (Jerry Lewis ja Dean Martin) joiden yhteenhitsattu esitys lähtee lentoon ja päätyy aina eri lopputulokseen - ja pitää jännitteen yllä kuulijoiden, mutta myös soittajien kannalta. Bändin jäsenet rakensivat näin musiikillisen ystävyyden tilan, joka ilta sitä uudistaen. Bändi nappasi ideoita ilmasta, soittaen riittävän rennosti jotta musiikin sisällä saattoi tapahtua yllättäviä asioita. Muun muassa Lightnin' Hopkins, Scotty Stoneman ja John Coltrane toimivat tässä esikuvina. Vaatii valtavasti ennakkoluulottomuutta sekä rohkeutta soittaa tällä tavalla mutta siten musiikki ehkä pysyy tuoreena? Kun elin Grateful Dead -kuherruskuukauden alkua kevättalvella 2023 eteeni tuli Ready or Not -live (julkaistu 2019) jonka sain ostettua Alfa Antikvasta edullisesti (cd). Levyllä on kappaleet jotka olisivat mitä luultavimmin päätyneet Grateful Deadin 14. studiolevylle, joka ei Jerry Garcian kuoleman (9.elokuuta 1995) johdosta koskaan valmistunut. Biisimateriaali on mielestäni huikeaa. Epäilemättä studiolevystä olisi tullut Deadin siihenastisista paras. Liberty. Eternity. So many Roads. Days Between. Täydellinen tuo live - levy olisi mielestäni mikäli siihen olisi mahtunut vielä Drums & Space - osio samalta aikakaudelta. Onneksi on kuitenkin olemassa 'edes' tuo live - tallenne, sellaisena kuin se on. Dick's Picks Vol. 27 esimerkiksi on vuodelta 1992 ja siitä löytyy myös Drums ja Space. Voin suositella myös Truckin' Up to Buffalo - liveä vuodelta 1989 sen hirvittävästä kannesta huolimatta. Dave's Picks 40 ja 44 ovat myös 90-luvulta. *** No mitä yritän sanoa tällä kaikella? Elävän musiikin soittaminen on kivaa! Vapaalla temmolla - ilman klikkiä siis, soittaminen vaatii usein sitä että yhtye treenaa (soittaa keikkoja) herkeämättä (usein) ja osaa kuunnella toinen toistaan. Olen itse soittanut bändeissä 90 -luvun alusta lähtien ja silti juuri toisten muusikoiden kuunteleminen (basson kuuntelu - oikean svengin löytäminen) ei suju vieläkään itsestään. Tämän kirjoituksen avulla yritän pohdiskella siis sitä miksi nykyaikainen musiikki ei useinkaan kosketa minua - vaan kuuntelen lähinnä 1960 - 1990 - lukujen musaa. Ehkä siitä syystä että kaipaan musiikkiin ilmaa ja tilaa sekä svengiä joka syntyy edellä kuvatuillakin tavoilla. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei missään nimessä ole olla mikään Grateful Dead - syvä-analyysi vaan juuri uskoon tulleen fanin kirjoitus omista ajatuksistaan lähinnä tehtynä itselle jonkinlaiseksi muistioksi sekä muistutukseksi siitä mitä olen lukenut ja kokenut tutkimusmatkallani. Seuraavaksi alan kaiketi käydä läpi Dick's Picks sekä Dave's Picks -livetallenteita. Näitä koko konsertin käsittäviä Grateful Dead -julkaisuja on löydettävissä yli 70 kappaletta (koko keikka) joten tutkimista riittää jatkossakin. Hyvää matkaa, taivaan valoa - kuten Katri Helenalla on tapana toivottaa!

Egelitarismista, talouskurista ja konformismista

Miksi valtio haluaa että maahan syntyy lisää kansalaisia kun samalla saman valtion päättäjät osoittavat teoillaan että he eivät ole sitoutuneita pitämään huolta edes kaikista nykyisistä kansalaisistaan, joihin valtio on kuitenkin jo sijoittanut valtavat määrät erilaisia resursseja kuten koulutusta, ravintoa, infrastruktuuria jne? Jos valtio ei osaa arvostaa kansalaisiaan ja solidaarisesti osoittaa heille kaikille tyydyttäviä tapoja ja käytäntöjä toteuttaa elämäänsä hyödyllisesti ja tasa-arvoisesti, tämä ei kai ole yksittäisen kansalaisen epäonnistumista vaan valtion ja sen päättäjien epäonnistuminen? Emme kai voi kansakuntana ajatella että osa kansalaisista ikäänkuin luonnollisen poistuman kautta katoaa, lakkaa olemasta, häviää kun emme pidä heistä huolta - ja että uutta korvaavaa materiaa otetaan jostain mistä se edullisimmin ja helpoiten saadaan. Tästä korvaavasta materiasta, raaka- aineesta jalostetaan tottelevaista - ei lakkoilevaa käyttövoimaa valtaa pitäville /valtiolle. Raaka - aineille tehdäänkin usein näin, valitettavan eitoivottavin seurauksin toisinaan, kuten öljylle - mutta elolliselle elämällä tai ihmisille näin en toivoisi tehtävän. Silloin ihmisyys loppuu ja terrori on vallitsevana käyttövoimana. Luonnon monimuotoisuus on tässä mielenkiintoinen rinnastettava. Luonnossa harva asia mahtuu kaavoihin tai asteikoille, vaan kaikki sen sijaan tursuaa yli ja ohi. Rajat, seinät, muurit eivät pidä, tai vaihtavat alati paikkaansa. Lajit risteävät tai muuntautuvat eli adaptoituvat uuden ympäristönsä mukaan toisiksi /toisenlaisiksi. Egelitaarisuus kukoistaa kaikkialla, kasvaa läpi, irti, yli ja ohi - toisinsanoen kontrolli ei pidä. Autoritaristisissa valtioissa taas vallitsee tiukka kuri jota pitää yleensä yllä pieni eliittiryhmä tai yksinvaltias. Ilmastonmuutos voisi toimia jonkinlaisena allegoriana talouskurista tilanteessa jossa ennen metsistä ja niityistä koostuva biotoopiltaan hyvin rikas tai runsas maa-alue muuttuu aavikoksi eli köyhtyy. Tällöin kai usein myös kasvu pysähtyy ja monimuotoisuus vähenee merkittävästi? Asiasta nakkimakkaraan - lapseni on innostunut arkkitehtuurista! Se ehkä johtuu osaltaan Minecraft - pelistä, mutta en välitä siitä vaan iloitsen että hän katselee taloja ja miettii niiden suhdetta toisiin taloihin. Tämä uusi harrastus on avanut meidän välillemme jännittävän uudenlaisen keskusteluiden aihealueen sekä myös hyvän syyn käydä pitkähköillä kevelyretkillä kotikaupunkimme eri ympäristöissä. Lapseni pitää Jugend - arkkitehtuurista. Asiaa noin vuorokauden pohdiskeltuani päädyin ajatukseen siitä että nykykulttuurimme palvoo nuoruutta, nuorekkuutta. Asiassa ei olisi mitään ongelmaa mikäli se ei johtaisi ikä -syrjintään. Taas jonkin asian palvominen johtaa toisen alasajoon. Näin valitettavasti usein käy, eli monimuotoisuus kaventuu, erilaiset ajatukset ja intentiot jäävät kuulematta, taide, muoti, - koko kulttuurin kirjo ehkä eriarvoistuu näin? Päädyin siis ajattelemaan Hitlerjugend -liikettä ja yritin kuvata lapselleni seikkoja joiden tähden en ole jugend - arkkitehtuurin suuri ystävä. Se (jugend - tyylisuunta) on ihan okei, mutta on olemassa myös ehkä jotain parempaa! Antoni Gaudi esimerkiksi - joka ei ole aivan jugend, kataloniksi tuo on kääntynyt muotoon modernisma. Maailma on täynnä erilaisuutta mikäli vain jaksamme ottaa siitä selvää ja suojella, ylläpitää ja tarjota sille mahdollisuuden olla olemassa. Tällä hetkellä meillä on suomessa sellainen tilanne että poliitikko ei voi esimerkiksi ilmoittaa julkisesti olevansa NATO - jäsenyyttä vastaan ilman että tekee samalla poliittisen itsemurhan. Tällaista demokratia siis voi olla. Pystyykö joku kuvittelemaan että presidentinvaaleissa voisi millään lailla olettaa menestyvänsä mikäli edes kyseenalaistaisi NATO - jäsenyyttämme? Olen täysin vakuuttunut että noin 20:nen tai vasta 30:nen vuoden kuluttua muutamat nyt ehdolla olevat henkilöt kertovat miten oman todellisen kantansa asiassa ilmaiseminen olisi tietänyt itsensä nurkkaan maalaamista lopullisesti suomalaisessa politiikassa herran vuonna 2023. Ekäköön siis (sanan)vapaus ja tasa-arvo! Minulla on sellainen olo - ollut jo pitkään että me teemme kaiken ihan väärin (tällä hetkellä). Olemme tehneet jo pitkään. Me lisäämme kaikkea kun pitäisi vähentää. Valinnan vapaus esimerkiksi on joillekin hyvin aikaansaaville ja tehokkaille varmasti ihan hyvä asia mutta esimerkiksi minunlaisilleni jotka tyytyvät tekemään vähemmän ja nauttivat tietystä väjyydestä asioissa, tauottavat paljon - palastavat, kuten nykyään hienosti sanotaan, vähempikin riittäisi aivan hyvin. Kaikki ylimääräinen aiheuttaa vain turhaa stressiä, joten jätän sen tekemättä. Valinnan vapaus voi aiheuttaa hirvittävästi kuormitusta. Minulle on aivan okei että televisiosta tulee ohjelmaa kolmelta kanavalta tiettyyn aikaan ja jos en ole oikeaan aikaan töllöttimen äärellä, valinta on tehty puolestani - en näe (sitä) kaikkea, vain sen minkä ehdin katsoa. Asioita vain jää joskus kokematta tai näkemättä ja se on oikein hyvä. Supermarketissa voisi olla vähemmän erilaisia täysin samanlaisia tuotteita valittavana. Lomapäivät voisivat olla kaikille samat. Kaupat ja palvelut voisivat olla montapäivää peräkkäin kiinni. Oppisimmepahan varautumaan - tai sitten pyytämään apua kaverilta. Jos joudun erikseen anomaan töistä lomapäiviä jätän sen helposti tekemättä. Aika ja energiat sekä tarmokkuus ei riitä tuollaisiin asioihin (kuin tulevaisuuden suunnittelu) kun on maailma pelastettavana, taide tehtävänä, kirja käännettävänä, äänilevy sävellettävänä. Mikäli autoritäärinen valtio valjastaa koko yhteiskunnan tuottamaan vain talouskasvua, jota planeetta ei kestä!, taide jää tekemättä, kulttuuri kokematta, luonto suojelematta - ja se on autoritäärisen valtion tarkoituskin! Anni Kytömäki kertoi osuvasti hastattelussaan miten hänen mielestään pelottavinta maailmassa on ihminen joka käyttää jotain konetta, lehtipuhallinta, raivaussahaa, metsäkonetta, kaivinkonetta. Hän näkee vain resurssin ja työn = palkan. Tuota yhdistelmää ihminen ja kone ei kai pysäytä oikein mikään, paitsi ehkä itsensä puuhun tai metsäkoneeseen kahlehtinut tyhmä hippi (joka ei ymmäärrä maailmasta mitään), jos sekään. Konformismi Minua ottaa aivoon se että länsimaisia ihmisiä vakuutetaan jatkuvasti mediassa että kaikki on nyt paremmin kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Se tuntuu minusta täysin absurdilta väitteeltä. Minusta ei ole tuntunut missään vaiheessa paremmalta suunnilleen vuoden 2009 jälkeen. Kaikki on koko ajan vain huonontunut. Ensin aloin huomata että rahat eivät riitä oikein mihinkään enää. Sen jälkeen huomasin että ihminen on alkanut tuhota planeettaansa käyttökevottomaksi. Sitten aloin huomata että ihmiset eivät tunnu pääsevän sopuun enää edes yksinkertaisimmista asioista, kuten esim että kuka on ansainnut mitäkin elämässään työllään ja millä perusteella. Eräs asia on toki parantunut! Nykyään nainen on ainakin suomessa ihan yhtä pätevä toimija kuin mieskin. Hyvä me! Samalla kyllä on löydetty uusia alistettavia kasapäin! Aina pitää olla jokin ihmisryhmä jota potkia päähän, se on luonnon laki! Nyt se on ihminen joka vielä etsii paikaansa maailmassa, hän joka ei vielä saa kuukausipalkaa tai joutuu vaihtamaan työpaikkaa jatkuvasti koska siitä on hyötyä työnantajalle. On syntynyt uusi orjaluokkka, ja sitä halutaan vielä kasvattaa kun se tuottaa niin hyvin kansantaloutta. Ei kylläkään iloa tai onnellisuutta, mutta sillä ei ole niin väliä kunhan talousmittarit näyttävät ylöspäin. Näitä kavereita jotka eivät löydä puolisoa, työtä, paikaansa maailmassa voi myös helposti lähettää sotimaan turhia sotia (aivan kuin tarpeellisia olisi olemassa) ympäri maailman ja niitä meifän valtio nyt tarvitsee kasapäin - ja niitä se nyt on päättänyt myös ruveta tuottamaan leikkauspolitiikallaan! Onnea Suomi! Luontokato kiihtyy jatkuvasti. Wagner -joukot on valjastettu hävittämään Amazonin sademetsät. Ihminen on hävittänyt sukupuuttoon kaikista selkärankaisista olioista viimeisen 50 vuoden aikana yli 50%. Niillä joilla menee hyvin, menee edelleen hyvin mutta niillä jotka juuri ja juuri pärjäsivät aiemmin menee nyt yhä huonommin. Konformismiin onkin varaa varmasti heillä jotka ovat säilyttäneet työpaikkansa, eivät ole hankkineet lapsia, eivät aio hankkia lapsia , ja joiden palkka on riittänyt jo aiemmin ulkomaan matkoihin, teatteri ja konserttilippuihin ja siihen että vatsa kasvaa ja voi hyvin. Tuo mukavuus ei vain yletä enää niihin joilla on lapsia ja jotka joutuvat vaihtamaan yhä usein työpaikkaa ja työnantajaa eli niihin joiden työpaikka on mahdollisesti joka vuosi tai joka toinen vuosi liipasimella. Konformismi syntyy kaiketi sillä että kulutetaan tuotteita joista tulee hyvä olo? Meitähän kannustetaan ostamaan asioita joka suunnalta. Tutkitusti ihmiselle tulee hyväö olo kun hän voi osallistua yhteiskunnan toimeliaisuuteen ostamalla asioita joita muutkin ostavat? Tunnistan tämän voimakkaasti myös itsessäni. Silti mielestäni meidän pitäisi jatkuvasti pitää kirkkaan mielessämme ilmastonmuutos, tuotantoeläinten sietämättömät olot, lajikato, esimerkiksi Suomen lajien punainen kirja (2019), ja se että suomalaisia vanhoja metsiä on jäjellä alle 2% koko metsä-alasta ja yhä muun muassa Metsähallitus hakkaa toistuvasti vanhoja metsiä suomessa. Etelä -suomessa vanhoja metsiä on todella todella vähän. Yhtäkään ei saisi enää menettää missään (ei etelässä eikä muuallakaan) koska liian monta on jo menetetty, vielä viimeisen 30 vuoden aikana. Niitä kun ei saa mitenkään takaisin. Töyhtötiaiset ja hömötiaiset eivät viihdy puupelloissa. Wikipedia on osoittautunut hyödylliseksi työvälineeksi kun olen tutkinut erinäisiä ilmiöitä vuosien varrella. Taas tapahtui näin. Kirjoitin hakupalkkiin konformisuus jota kautta päädyin lukemaan artikkeleita myös aiheista Voittajan vankkurit (bandwagon), ryhmä ajattelu, (groupthink), yleinen mielipide (public opinion) ja konsensus - päätöksenteko. Mielestäni meillä ei kansakuntina ole varaa konformismiin. Samaa mieltä kanssani on varmasti Sir David Attenborough, Noam Chomsky ja myös Pasi Toiviainen. Historia tuntee lukuisia ihmisiä jotka ovat muuttaneet maailmaa paremmaksi ja joutunueet myöskin tekemään sen tähden uhrauksia. Heidän elämänsä ei ole ollut pelkästään mukavaa sivustaseuraamista, muiden työn tulosten hedelmistä nauttimista, hetkittäin tietysti on voinut olla sitäkin!? Orjuutta on monessa mielessä yhä kaikkialla maailmassa Wolt - kuskeista kahvin ja suklaan viljeliöihin sekä akkumineraalia kaivavista lapsista Kiinan uiguureihin. Arne Naess jätti taakseen filosofian professuurinsa Oslon yliopistossa 1970 koska koki luonnonsuojelun kutsumuksen. Vuonna 1973 hän julkaisi pääteoksensa Ekologia, yhteiskunta ja elämäntapa. Vuonna 1970 hän kahliutui yhdessä muiden protestoijien kanssa Mardalsfossenin vesiputouksen edustalla oleviin kiviin. Vaikka voimalaitos myöhemmin rakennettiin ( ja poliisi kantoi mielenosoittajat sekä Arnen, tuolloin 58 - vuotiaan pois) tämä tapahtumasarja oli alkusysäys Norjassa siitä asti aktiivisesti vaikuttaneelle luonnonsuojeluliikkeelle. Vuonna 1996 Arnelle myönnettiin Ruotsin Akatemian pohjoismainen palkinto eli niinkutsuttu pikku -Nobel. Naess kuoli vuonna 2009 96 -vuotiaana. Konformismissa ei ole mitään vikaan kun se perustuu solidaarisuuteen ja empatiaan, tietouteen siitä että kaikki ei ole valmista ja tasavertaisuuden taistelu on vielä kesken. Konformismia on helppo kannattaa oloissa jossa on tukiverkosto kunnossa, perhe lähellä ja nauttii terveydestä eli toisin sanoen kaikki on hyvin. Kaikilla ei kuitenkaan asiat ole niin ja usein on vielä paljon tehtävissä muiden auttamiseksi. Ei muiden vaikeuksista pidä koko ajan kipuilla ja tuskailla mutta mihinkään tyytyväisyyteen ei ole mielestäni varaa tässä maailmantilassa missä nyt olemme. Konformismin rinnalle vaadittaisiin siis mielestäni jatkuvaa ponnistelua kohti parempaa maailmaa. Ei sitä että siivotaan ikävät asiat maton alle. Jokainen muistaa kertomuksen suvun miehestä joka joka vuosi sammui pöydän alle joululounaalla mutta asiasta ei puhuttu, ei koskaan. Hans ja Ola Rosling tekevät tärkeää työtä mutta mielestäni myös saarnaavat itsestäänselvyyksiä. Totta kai sellaiset asiat joilla voi tehdä lisää rahaa etenevät. Lääke ja sotateollisuus ovat tästä hyviä esimerkkejä. Itse katselisin samalla kuitenkin Al Goren esittämiä käppyröitä esimerkiksi dokumentissa An Inconvenient Truth - epämiellyttävä totuus. Noam Chomskyllä on hyvät tiedot amerikkalaisista sotatarvikkeista suhteessa muiden maiden vastaaviin. Amerikkalaiset ovat käyttäneet viimeiset 30 - 50 vuotta varallisuuttaan kuusinkertaisen määrän sotavarusteluun kuin mitä koko muu maailma yhteenlaskettuna. Amerikka on tästä huolimatta tai juuri siksi myös yksi rasistisimmista valtiosta maailmassa ja asunnomuus on lisääntynyt taas maassa merkittävästi viime vuosien aikana. Käsittääkseni myös vankien ja vankiloiden määrä ja huumeongelmaisten myös. Amerkikka on tärkein NATO -kumppanimme. Ilman Amerikkaa NATO ei ole mikään vastus Venäjälle ja Kiinalle (+ Intialle). Minun on pitänyt pitkään jo hankkia itselleni luettavaksi Sami Pilströmin kirja Ota elämä vakavasti (Negatiivisen ajattelijan opas). Luulenpa että aion opiskella sitä seuraavaksi. Rinnalle meinaan kuitenkin ottaa yöpöydälle (kirkkoisä) Augustinuksen Uskon, toivon ja rakkauden. Lapsille ei missään nimessä pidä opettaa toivottomuutta, vaan mielestäni ei missään nimessä myöskään ongelmien sivuuttamista. Oppikaamme natseista, edes jotain. Roslingeja olisi helppo syyttää pään pensaaseen työntämisestä mutta sanon mieluummin niin että on mielestäni järkevää suhtautua kaikkeen kriittisesti, epäilevästi ja tutkia asioita analyyttisesti, ottaa itse selvää ja varmistaa tieto tutkimalla eri tahojen näkemyksiä. Minulle kilpailu itsensä voittamiseksi on ainoa mielekäs tapa kilpailla tosissaan. Leikkimielisesti voin kisailla ihmisten kansa asioista mutta sellaisen kilpailun lopputulosten ei tulisi koskaan tulla kuvitelluiksi miksikään joka määrittää ihmisten paremmuutta tai pystyvyyttä suhteessa toisiin. Kilpailuun vaikuttaa niin monet muuttujat että lopputulos harvoin heijastelee muuta kuin hyvää tuuria, dopingin määrää ja huiputuksen taidokkuutta sekä alkupääoman määrää. Kaikki on suhteellista ja kaikkia ei kiinnosta niikään toisten voittaminen kuin oman itsen henkisten taitojen kehittäminen. Hyvää uutta vuotta! Rauhaa päälle maan!