Antero-isä

Isäni Antero Einari oli monessa mielessä kelpo isä minulle. Ensinnäkin hän adoptoi minut eli sain toisen mahdollisuuden. Muuten olisin päätynyt ehkä lastenkotiin? Antero opetti minulle kädentaitoja ja työteliäisyyttä, hän oli kova puuhaamaan kaikenlaista käsillään. Tee se itse -mies. Vasta elämänsä loppupuolella ymmärsin että iso osa siitä oli työnarkomaanin pakonomaista itselleen todistelua omasta merkityksestään. Hän yritti lääkitä itseään alkoholilla ja kokkaus-harrastuksellaan, jotka yhdistyivät kätevästi! Viikonloput sai kulumaan näiden askareiden parissa. Muistan kun olimme jouluna Kanariansaarilla, näitä reissuja tehtiin kaiketi kolme yhdessä? Isälläni oli pieni työkalusetti muassaan. Hotellihuoneemme kaikki saranat öljyttiin ja jotain ruuveja kiristeltiin myös jne. Tämä oli tietysti vain huvittavaa vielä silloin mutta nyt näen myös asian varjopuolen. Samanlainen pakonomainen suorittaminen on hiipinyt omaankin käytökseeni. *** *** *** Niin kauan kun Antero ja äitini Tellu tekivät yhteistyötä ja minä olin osana kulissia kaikki toimi ihan sujuvasti. Antero oli oppinut jo lapsuuden kodissaan Laitilan Malvossa täsmälliseksi, pukeutuminen oli siistiä ja yksinkertaista, käytös kohteliasta ja hillittyä. Antero osasi kohdella ihmisiä tahdikkaasti, hän ei tuputtanut mielipiteitään, vaan teki työnsä, kiitti ja poistui paikalta - siirtyi seuraavaan hommaan. Vain harvoin jokin homma 'hakkasi vastaan' ja hän ärtyi, mutta toki sitäkin näin toistuvasti. Kun olin lapsi ei lasten väkivaltainen kurittaminen vielä ollut laissa kiellettyä (?) ja minuakin peloteltiin koivuniemen herralla. Käytännössä tämä tarkoitti pyllylle piiskaamista. Ehkä pari kertaa näin tapahtuikin, syitä en kyllä enää muista ja muutenkin muistot ovat hämäriä - vai keksittyjä? Nyt kun olen itsekin isä ymmärrän kyllä paremmin sen miten vaativaa lapsen kasvattaminen on ja miten vaikeaa on löytää oikeat sanat kun tunteet ovat pinnassa. Pitäisi malttaa mielensä ja odottaa että sakka laskeutuu pohjalle... Olen kerran itsekin syyllistynyt siihen että olen antanut isän kädestä lapsen paljaalle pyllylle, mutta hyvin helläkätisesti sekä varoittavana esimerkkinä. Omat henkilökohtaiset elämän haasteet purkautuvat aina lähimpiin ihmisiin ja tuolloin vuoden 2014 jälkeen (jolloin Antero kuoli maksakirroosiin) olin oman elämäni kanssa melko solmussa. Selittely ei auta tietenkään yhtään, tehty mikä tehty. *** *** *** Kasvoin teini-ikään James Bond - elokuvia katsellen sekä Stephen King -kirjoja lukien. Tosin tuo polku vei lopulta kohti Kurt Vonnegutia, Galapagos-kirja muutti elämäni hetkellisesti! Palataanpas asiaan, isäni Antero rakensi minulle optimisti-jollan kun olin noin 7 vuoden ikäinen. Samoihin aikoihin sain Commodore 64 - tietokoneen. MInua kiinnosti vain pelit, ohjelmointi ei niinkään. Muistan miten yritin ladata Zorro-peliä mutta se kesti lähes tunnin, kasetti piti kääntää välillä - ja lataus ei aina onnistunut vaikka teki kaiken suunnilleen oikein. Lataamisen ääni oli melko psykedeelinen, se muistutti ehkä Steve Vain kitaratiluttelua (tai Sonic Youth - bändin kokeellisempia biisejä?), samoin se sateenkaaren väreistä koostuva omituinen raidoitus-lumisade/ilotulitus joka välkkyi kuvaruudulla. Zorro TV-sarja pyöri tuolloin televisiossa kolmoskanavalla. Isäni mahdollisti tämän kaiken, koska toi elektroniikkaa kotiin Nuppulantien Konemyynnistä. Hänellä oli sinne hyvät suhteet, takuu-huoltoja ym. Antero halusi aina ostaa kaikki uusimmat laitteet. Meille tuli jo varhain Beta ja VHS - nauhurit. Sain jouluna usein kovia paketteja. Meidän luona kävi paljon naapurin lapsia katsomassa elokuvia. Pieni suuri seikkailu ja Matka maailman ympäri 80 päivässä ovat jääneet mieleen. Kesällä meidän matkailu linja-autossa katsottiin Uuno Turhapuro -elokuvia, uudestaan ja uudestaan. Antero oli siis tekniikan mies. Opin itsekin korjaamaan joitain asioita mutta en koe siihen minkäänlaista kutsumusta. Korjaan vain säästääkseni rahaa ja aikaa. Antero kertoi lähinnä puujalkavitsejä ja niitäkin hyvin harvoin. Hän yritti toisinaan olla hauska ja joskus onnistuikin. Humalassa hauskanpito kai luonnistuu useimmilta sujuvammin? *** *** *** Äitini Tellu sanoi muistaakseni että Antero on 'naistennaurattaja'. Tämä oli varmasti mustasukkaisuutta vaan mustasukkaisuus oli kyllä molemminpuolista. Koska isäni oli päävastuussa firmasta (hänellä kun oli taito korjata kodinkoneita) äidilläni ei ollut paljon vaihtoehtoja, tavallaan isälläni oli aina 'etulyöntiasema' ja hän saattoi luottaa siihen että Tellu pysyy rinnalla vaikka hän itse käyttätytyi sopimattomasti. Äitini oli koulutukseltaan kampaaja, köyhän perheen kasvatti. Tellu osasi kuitenkin myös flirttailla ja nautti huomiosta siinä missä kuka tahansa muukin. Tosin Tellu taisi olla häveliäämpi, ei niin suora. *** *** *** Kun olin teini-ikäinen jäin aika usein kesäisin yksin kotiin Runosmäkeen vanhempieni lähtiessä Valasrannalle Yläneen Pyhärven karavaanarialueelle. Luokkakaverini sai ostettua Nättinummen kaupasta keskikaljaa joten kotini muuttui teinien juhlapaikaksi viikonloppuisin. Noihin aikoihin löysin myös vanhempieni porno-elokuvat (John Holmes & kumpp.). Näistä parinkymmenen elokuvan kokoelmasta riitti tutkittavaa pitkäksi aikaa. Kotonamme oli myös hyvin varusteltu baarikaappi, kaksitasoinen pariovellinen (tilava) jemma josta otin tilkan sieltä toisen täältä omin luvin. Sitten vain vähän vettä tilalle eikä kukaan huomannut mitään?! En muista että olisin jäänyt tästä koskaan varsinaisesti 'kiinni'. Juhlien jälkeiset siivoussessiot (krapulassa) olivat kyllä tosi rasittavia. Oksennuksia (lähinnä omiani) piti siivota toisinaan. Antero ja Tellu antoivat kaiken tämän tapahtua, kyllä heidän täytyi olla tietoisia tästä kaikesta!? *** *** *** Vanhempieni lapsuus 50-luvulla oli ankaran kurin aikaa ja aineellisesti erittäin niukkaa. Kostea sukupolvi toki saattoi olla kasvattajina lepsumpia ihan vain siksi että hauskasta seurasta ja alkoholista nauttiminen oli heille tärkeää. Vanhempani eivät ehkä viitsineet valittaa pikkuasioista? Teini-ikäni 1990-luvun alkupuolella oli siis melko huoletonta. Vanhempani olivat kotona talvisin ja viiikonloppuisin kiersimme kaverini Sakun kanssa Hansa-korttelia ympäri niin kuin monet muutkin meidän ikäiset. Jossain vaiheessa aloimme kokeilla baareihin sisään pääsemistä ja toisinaan se onnistuikin. Kipparin Tuoppiin ainakin pääsimme kaljaa 'lipittämään'. Kun tulin kotiin viimeisellä bussilla Antero odotti minua keittiön pöydän ääressä omanaviinilasi puoliksi tyhjänä (tai täynnä) edessään. Vai konjakkilasi? Molemmat tai jompi kumpi. Koin sen silloin niin että minusta huolehdittiin yhä vaikka olin jo 16-vuotias. Kun vuonna 1996 tammikuussa lähdin armeijaan Antero osti minulle nmt-puhelimen. *** *** *** Sen lisäksi että Antero halusi ostaa uusimat tekniset laitteet hän oli järjestyksen mies. Jonkinlainien esikuva hänelle oli Marsalkka Mannerheim eli tuttavallisemmin 'Marski'. Hänelle kelpasi joululahjaksi vain sota-kirjallisuus, Mannerheim-aiheiset lähinnä. Elämä taisi olla Anterolle jonkinlainen kilpailu joka piti voittaa ja jotta jaksoi 'taistella', koneisto piti voidella aika ajoin. Runsas alkoholin käyttö oli tuolloin vielä laajemmassa mielessä hyväksyttyä, ja auttoihan se viikonloppuna eroon stressistä. Stressi-lääkettä Pikku Poikien isäkin (Spede) nautti silloisessa 'hitti'-elokuvassa. Aivan viimeisinä vuosina Anterolle kävi pieni hassi. Jostain syystä hän oli luullut että oli tavallinen lauantai ja oletan että kuppia oli tullut nautittua normaali määrä eli reippaasti. Seuraavana aamuna hän oli kuitenkin havahtunut siihen että olikin maanantai! Oli siis 'pakko' lähteä töihin, humalassa ajamaan Mynämäeltä Turkuun. Huonostihan siinä sitten kävi, kortti meni kuivumaan pariksi kuukaudeksi. *** *** *** Alkoholia käytettiin vielä 80-luvulla hyvin avoimesti esimerkiksi pienyrittäjien piirikokousmatkoilla ja caravaanarien illanvietoissa sekä puolueen toiminnassa myös (oletan -niissä en sentään ollut muistaakseni mukana). Isäni oli näissä kaikissa porukoissa aktiivinen ja äitini seurasi (kiltisti) perässä. 90-luvulla meno jatkui lähes samankaltaisesti kosteana, mutta ehkä vähän enemmän piilotellusti tai kätketysti? Tellu kuoli 2006 alkoholismin seurauksena. Kun käsiini päätyi kaikki vanhempieni tavarat vuonna 2014 jostain kansiosta löysin myös paperin jossa luki TYKSissä tehdyn tutkimuksen tulokset, nolla elossa olevaa siittiötä siemennesteessä *** *** *** Miksi kirjoitan tästä kaikesta? Olen nyt pohtinut noin 14 vuoden ajan mikä merkitys sillä on että lapsi on biologinen, sinun verta ja luuta - mikä merkitys on sillä että olet lisääntynyt juuri sen kumppanin kanssa joka on vaikuttanut parhaalta (mahdolliselta) valinnalta (?) - mikä merkitys on sillä että lapsi on teidän kahden geeniperimän jatkaja, ja-tai jatke? Kaikesta kokemastani olen päätellyt että adoptoituun lapseen suhtautuminen on (usein/pääsääntöisesti?) erilaista kuin miten biologiseen lapseen suhtaudutaan. Vanhempani toki olivat sodan jälkeen syntyneitä, lapsia oli paljon, kaikista ei aina ehditty huolehtia, tunteista ei puhuttu, tehtiin työtä jne. Oma suhtautumiseni omaan lapseeni on kuitenkin erilainen kuin miten koen että minuun suhtauduttiin, varsinkin isäni taholta. Olin hänelle myös resurssi. Aivan viimeisinä vuosina ymmärsin myös jo vähän sitä miten minua oli kasvatettu kokemaan että olen velkaa jotain isälleni, koska minut oli 'pelastettu'. Olin jatkuvassa kiitollisuuden velassa hänelle?! Tuota velkaa ei voinut mitenkään maksaa takaisin (tai pois)? Kirjoitan tätä myös lapselleni (joka ei välttämättä halua lukea tätä ja se on ihan okei), joka ei muuten koskaan saa tietää näistä ajatuksista (ja asioista) jos minä yllättäen poistuisin näiltä taajuuksilta. *** *** *** Oma otaksumani on se että suurin osa ihmisistä tai elävistä luontokappaleista kokee suhteensa omiin jälkeläisiinsä poikkeuksellisena. Tuohon syntyneeseen uuteen elämänmuotoon suhtautuu toiveekkaasti koska hänessä kiteytyy kaikki se hyvä mitä elämässä on, rakkaus, perhe, luottamus, turva, (omat geenit!?), oman rakkaan geenit, mitä näitä nyt on..? Joskus elämä kuitenkin kulkee toisenlaisia polkuja pitkin, pois keskitiestä, kohti epävarmaa tai tuntematonta. Biologinen äitini Lea sai avioliiton ulkopuolisen lapsen eli äpärän vuonna 1977 . Tuo lapsi huostaanotettiin kahden viikon kuluttua syntymästä ja oli siis minä. Myöhemmin olen lukenut rivien välistä ja kuullut Lealta että hänen sukunsa käänsi hänelle selkänsä kun minä synnyin. Vain hänen äitinsä suostui auttamaan Leaa tuolloin. Tuona aikana tällainen käytös oli kaiketi melko tyypillistä, tosin olen myös ymmärtänyt että Lean suvussa konfliktit ovat olleet yleisiä. *** *** *** Tämä ihme että minulle on annettu elämä kiehtoo minua tietysti henkilökohtaisista syistä. Jokainen on kai jollain lailla kiinnostunut omista juuristaan? Itselleni tämän asian penkominen on tärkeää kun yritän selittää itselleni (ja läheiselleni) taiteilijana toimimistani. Minulla ei ole kovinkaan paljon muuta kuin taiteeni. Taide on sukuni, perheeni, elämäni, rakkauteni? Onneksi vanhempani tukivat taiteellisia pyrintöjäni ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Isäni yritti kyllä pitkään tehdä minusta oman yrityksensä jatkajaa. Monta kertaa minusta tuntui että hän jo ymmärsi että näin ei tule tapahtumaan, mutta sitten hän yritti vielä uudestaan, kun koki että olin ymmärtänyt ettei taiteella elä!? En kuitenkaan ole koskaan halunnut tehdä mitään väkisin. Firman jatkaminen olisi ollut täysin vastoin kutsumustani. Taiteilijan työt taas tuntuvat luontevilta ja tuovat merkitystä elämään. En koe tehneeni väärin. En koe tekeväni väärin tai itseäni vastaan. *** *** *** Kun kirjoitan isästäni huomaan tuntevani oloni jatkuvasti epämukavaksi. Hänessä on jokin sellainen puoli mitä ei pysty koskettamaan, teflonmaisuus kenties? Tai ehkä se on tunnekylmyys tai pinnallisuus, aivan kuin hän olisi aina teeskennellyt tunteensa? Mitä vanhemmaksi itse tulin ja mitä enemmän alkoholi häntä alkoi tuhota sisältäpäin koin että hänessä oli kovin vähän aitoutta. Tämä on tietysti kovin surullista mutta ehkä juuri siksi kirjoitan tästä. Jos olen ollut sellaisten ihmisten ympäröimänä lapsuudessa joissa on ollut kovin vähän aitoutta, aitoja tunteita tai teeskentelemätöntä puhetta, niin ei kai ole ihme jos sellaisessa seurassa kokee itsensä ulkopuoliseksi, varsinkin jos suorapuheisuus ja eloisuus, huoleton puhetapa ja spontaanius tuntuvat turvallisemmalta, tutmmalta ja kutsuvammalta tavalta olla olemassa. *** *** *** Tietty lyijyn paino jotenkin varjostaa kaikkea tätä. Lapsena minusta otettiin röntgen-kuvia. Muistan että päälleni laitettiin painavia pussukoita jotka suojasivat röntgen-säteiltä. Kun sitten kuvat oli otettu ja hoitaja poisti kylmät painot päältäni ja sain nousta pystyyn, olo tuntui huojentuneelta. Äitini Tellun suku oli sellaista suorapuheista väkeä, heitä kaipaan, mutten osaa olla heihin(kään) enää yhteydessä, koska välissä on vuosikymmeniä. Tiedän että sielläkin on paljon asioita joista ei puhuta, jokaisella suvulla on salaisuutensa, sanovat. *** *** *** Leo Tolstoi: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."