sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Ihminen on toiselle tonnikala..? - Kirjallisuudesta ym.

Olen hämmentyneenä lukenut kahta hyvin mielenkiintoista kirjaa viime viikkojen ajan – siellä ja sieltä, täällä ja täältä pätkittäin, - ja välillä melkoisten häiritsevien tekijöiden alistamana, esimerkiksi linja-autossa, mutta kuitenkin, todetakseni, että ei meillä kai kovin paljoa ole toivoa jäljellä sen puolesta että ihminen muuttaisi toimensa ympäristön kannalta suotuisaksi, että ns. kestävä kehitys saisi aikaan sen ettei ihminen hukkuisi omien toimiensa vaikutuksiin. Hannu Salaman ’tuore’ kirja Sydän paikallaan on piristävää vaikkakin kovin vaikeaselkoista luettavaa. En suosittele sitä ruuhkabussissa tavattavaksi, vaikka itse jouduinkin koettelemaan keskittymiskykyäni juuri edellä mainitulla tavalla. Vanha ystävä oli laittanut Facebook [sosiaaliseen mediaan] vinkin/linkin Ylen aamuteeveessä esitetyyn kirjailija-haastatteluun, jonka innoittamana tartuin tähän kirjauutuuteen.
Salama kirjoittaa kirjassaan siitä samasta mistä olen itse nyt ollut tietoisesti kiinnostunut ja tuskissani vähintään 3 vuoden ajan ja joka on ilmeisesti ahdistanut minua jo n. 10 ellei 15 vuotta, eli [ROISTO]kapitalistisen yhteiskuntamuodon kaikkivoipaisen läpitunkevasta vaikutuksesta länsimaisen ihmisen elämään ja sen merkityksestä psyykeen sekä ympäristöön [sama asia?]. Haastattelussa Salama mainitsee Pekka Nuortevan, Pentti Linkolan sekä Eero Paloheimon nimeltä henkilöinä, joiden sanomisia hän ilmeisesti arvostaa, omiensa lisäksi. Muu kaikki tuntuu suomessa olevan monien muidenkin asioiden lisäksi päin persettä. Olemme useiden mielestä, minunkin, siinä pisteessä että jokin suuri muutos pitäisi tapahtua – maailman laajuisesti, edes Euroopan, jotta saisimme pelastettua sen, mikä pelastettavissa on. Hannu Salama jaksaa vielä uskoa siihen että nuoremmat ihmiset saavat tuon muutoksen aikaan, että he näkevät kaiken tämän viihteen ja hössötyksen läpi ja tarttuvat toimeen.
Monet tahot pohtivat nyt kovasti sitä mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Degrowth -liike on kaiketi saanut aika paljon huomiota osakseen, vaan siitä on tavallisen kaduntallaajaan vaikea ottaa selkoa. Olen itse uhrannut viimeisestä kahdesta vuodestani aivan liian paljon aikaa tuon saman kysymyksen pohdiskeluun. Suurin osa meistä ei halua lopettaa elämästä nauttimistaan, vaikka kuitenkin ainakin minusta tuntuu siltä, että kovin harva ihan oikeasti elämästään nauttii, vaikka saakin joka päivä lihaa pöytään ja viihdettä tajuntaan yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Mineraalien sekä proteiinien tähän asti saatavilla olleet lähteet ovat kuitenkin ehtymässä maailmasta, ellemme siirry hyönteisten syöntiin ja avaruuslentojen avulla resurssien hankintaan, luonnonvaramme loppuvat nykytietämyksen mukaan tällä kulutustahdilla ennen vuotta 2050.
Luen paraikaa myös Jacques-Yves Cousteausta kertovaa kirjaa Ihminen, orkidea ja mustekala. Se on erinomainen kertomus ainakin maailman merten ekosysteemeistä, niiden herkkyydestä ja katoavaisuudesta. Onhan siinä liikuttavia kuvauksia lajien monimuotoisuudesta ja kauneudestakin, sekä ihmisen kekseliäisyydestä, vaan samalla ahdistavia selontekoja myös meidän tuhovoimastamme. On kiehtovaa pohtia miten maailmaa voisi muuttaa, vaan äärimmäisen turhauttavaa huomata kuinka ’yksin’ tuon ajattelun kanssa on ja miten mahdottomalta tuntuu että tulevat sukupolvet todella alkaisivat suojella luontoa sen armottoman hyväksikäytön sijaan. Me emme luovu saavutetuista eduistamme, ja juuri tuohon perustuu oman tuhomme täysmittaisuus. Länsimaisen ’sivistyksen’ mukana meihin on sisään istutettu viihteen kuluttamisen geeni, joka ei tyydy enää vain televisioon ja karkkiin. Kehomme huutavat kuorossa yhä kovempien päihteiden perään. Miksi näin on? Miksi tarvitsemme koko ajan kovempia ’aineita’ tyydyttääksemme viihdyttyvyydentarvettamme? Ilmeisesti, koska emme kestä tunnetta siitä, että jollain toisella on jossain toisaalla kivempaa kuin minulla tässä ja nyt. Jossain on aina paremmat bileet käynnissä. Jossain toisaalla on aina parempi meininki kuin minulla tässä...

Onko tosiaan niin että vain kuluttaminen voi tehdä onnelliseksi? Jaques Cousteaun kirjaa Ihminen, orkidea ja mustekalaa lukiessa tulen vakuuttuneeksi että kuluttaminen päinvastoin tekee meidät entistä surullisemmiksi. Samalla kun iloitsemme saamastamme tavarasta, jos emme muuten niin alitajuisesti, ymmärrämme tekojemme merkitykset, riistomme vaikutukset. Syömme tonnikalaa hyvällä ruokahalulla, vaan samalla syvällä sielussamme tunnemme ahdistusta koska tiedämme että syömämme otus on osa sitä kokonaisuutta johon itse kuulumme, osa elonkehää jossa kaikki on yhteistä, jossa jokainen olio on vuorovaikutuksessa toinen toiseensa. Syömme itse itseämme, sahaamme sitä oksaa poikki jolla istumme.
Miksi sitten haluan ajatella asioita jotka johtavat ahdistumiseen? Miksi en vain yksinkertaisesti nauti elämästä ja jätä murehtimista niille jotka voivat tehdä asialle jotain, esimerkiksi poliitikoille tai presidenteille? Yhteiskunnallisille vaikuttajille? EU:lle?! Koska mieleni tarvitsee tietoa siitä miten voisin toimia ihmisenä yhä paremmin ja paremmin elonkehää kunnioittaen ja arvostaen, ympäristöäni tuhoamatta ja sen perintöä vaalien, niin että jälkipolvetkin voivat siitä nauttia niin kuin minä nyt tai vielä monimuotoisemmin, koska me ja minä ymmärsimme tarttua toimeen ja ajatella läpi ne raskaat ajatukset joiden johdosta välillä kävimme läpi lähes tukahduttavan raskaat ajatukset. Toisinaan ajattelen, että koska en päihdytä aivojani kaikella sillä ’viihteellä’ mitä maailmasta olisi saatavilla, päihdytän juuri siksi mieleni kaikella sillä tiedolla jota voin saada maailman pahuudesta. Katsellessani Zeitgeist [moving forward] –elokuvaa, viihdytän itseäni katselemalla rautalankamallia siitä minkä jo olen ymmärtänyt, viihdyttääkseni itseäni?. Syy miksi minun pitää tietää tai nähdä on itselleni mysteeri? Tiedon avulla voin vaikuttaa lähipiiriini? Asioita on vielä pelastettavissa jos toimimme nyt. Mikäli jäämme odottamaan että ongelmat korjaantuisivat itsestään, tulemme huomaamme että odotuksemme oli turhaa. Joka aamu on avattava silmänsä uudelleen sille mikä vaatii huomiomme. Sille mikä luulee pääsevänsä rikkeistään olankohautuksella. Ihminen on toiselle susi, ja suurin osa meistä tarttuu mahdollisuuteen sen osuttua kohdalle, kun tietää ettei koskaan tule jäämään kiinni teostaan. Puolen valitseminen on vaikeaa, vaan kun sen on tehnyt ja on päätöksestään vakuuttunut, elämä on paljon helpompaa. Kenen joukoissa minä/sinä seisot?

Hengästyin lukemastani siinä määrin että, lopuksi haluan ilmaista vielä kiitollisuuteni Antti Immoselle [lukuvinkki] joka on tehnyt uuden suomennoksen Henry David Thoreaun klassikosta Walden Elämää metsässä. Tuossa kirjassa mieli lepää. Vaan en jaksa silti olla päivittelemättä yhä uudelleen sitä, miten paljon meillä on tietoa siitä miten meidän ihmisinä tulisi maailmassa olla ja elää, vaan miten huonosti me tämän jo annetun tiedon hallitsemme. Miten vähän arvostamme sitä että joku on sen työn jo tehnyt, meidän puolestamme. Miksi emme kuuntele heitä jotka yrittävät auttaa?


Ystävällisin terveisin: Toni Hautamäki
Kuvataiteilija
vapaaehtoistyöntekijä
opiskelija, ym.

19.11.2010 – 6.2.2011 Turku, Finland

2 kommenttia:

  1. Tanne eksyin kun yritin loytaa kuvia sun toista! Tosi hieno ja asiallinen kirjoitus, Toni! Kiitos!

    Hyvaa kevatta,
    Tinsku

    VastaaPoista