Lauluja EU - Suomesta ja Kaikki Ei Ole Miltä Näyttää

Kun isäni kuoli vuonna 2014 minulle aukeni yllättäen mahdollisuus tehdä monenlaisia asioita miettimättä onko se järkevää - tai onko minulla siihen varaa. Perin isältä pakettiauton ja toimeentulon kolmen tai neljän vuoden ajaksi. Onnistuin kattamaan elinkustannukseni suunnilleen 14 400 eurolla per vuosi (ts. 1 200 eurolla per kk). Prosessiin kuului surutyötä ja monenlaisia harha -askeleita vaan taisin kuitenkin käyttää rahojani lopulta pää-asiassa kohtuudella. Kun perintörahat sitten lopulta loppuivat pudotus oli raju, vaan eipäs kiiruhdeta asioiden edelle. Yritän kertoa teille miten ja miksi minusta tuli laulujen kirjoittaja ja ehkä myös laulaja!? *** Minulle siis aukeni mahdollisuus toteuttaa itseäni. Olin jo muutama vuosi aiemmin käynyt yhdellä laavulla Euran suunnassa soittelemassa kitaraa luonnon helmassa. Nyt pystyin tekemään sitä joka toinen viikko lähes rajattomasti kesäkuukausina! En tietenkään täysin ymmärtänyt tämän mahdollisuuden ainutlaatuisuutta -tai kertaisuutta, mutta kirjoitin kuitenkin useita lauluja juuri tällä metodilla tuona ajanjaksona. Laavut olivat lähes aina tyhjillään arkipäivisin ja ujo minä sai häärätä rauhassa linnunlaulu seuranaan pöpeliköissä. Isojärven kansallispuisto oli lempipaikkani parin vuoden ajan. Panostin ja sijoitin siis isävainaaltani perimän varallisuuden sekä härpäkkeet laulujenkirjoittamistaidon opettelemiseksi! *** En osaa tarkalleen sanoa kuinka monta laulua syntyi in situ (paikalla/luonnossa/äärellä) nokipannukahvin ja leiritulen seurassa, mutta joitain kuitenkin. 'Velka' tupsahti maailmaan tuollaisena hetkenä. Ehkä myös 'Missä oltiin'? Sellaiset biisit kuin 'Kesätuuli' ja 'Bob Korni' myös. Jotkin laulut ovat pulpunneet päähäni pyöräillessäni Ruissaloon ja takaisin. 'Kesäyö esimerkiksi'. Luonto joka tapauksessa on auttanut minua tekemään lauluja lähes yhtä paljon tai enemmän kuin ihmissuhteet joissa olen kipuillut, nauttinut, kärsinyt, oireillut, hurmioitunut,pettänyt, epäillyt, hukkunut, pelastunut ja tullut petetyksi. *** Pakettiauto johon pystyi levittämään patjan ja makuupussin, ylläpitämään keittiötä (trangia ja kylmälaukku) ja säilyttämään kitaran ehjänä oli täydellinen liikkumisväline minulle kolmen, lähes neljän vuoden ajan. Sitten vaihdelaatikko väsyi ja myin auton ennen kuin sen huoltolaskut olisivat saattaneet minut perikatoon. Saatoin pysähtyä pakettiautolla minne vain yöksi ja kaikki tarvitsemani oli aina mukana. Kerran yövyin Tampereen rautatieaseman vieressä kuunnellen mekaanista käkeä läpi yön. Toisella kerralla olin Jyväskylän rautatieaseman parkkipaikalla. Joku nuorisojoukko herätti minut pariinkin otteeseen unien välissä, vaan tuollaiset pikkuseikat eivät harmittaneet koska olin seikkailun pyörteissä. Yyterin paikoitusalue tuli myös erittäin tutuksi noina vuosina. Laulut kirjoitin päiväkirjani sivuille. Niitä, täyteen rustattuja päiväkirjoja onkin kertynyt jo parisenkymmentä vuosien varrella, yhden banaanilaatikollisen verran siis kaikenlaista raapustelua, mutta ihan oikeita lauluja niiden sivuilla on myös synnytetty. *** Ellen olisi eronnut lapseni äidistä kesäkuussa 2013 ei mitään tästä olisi ehkä käynyt toteen. Tai ehkä erosimme juuri siitä syystä että pääsin tekemään näitä asioita - mene ja tiedä..? Päädyin kuitenkin muun muassa asumaan Livonsaaren yhteisökylään yhdeksi kesäksi. Siellä kirjoitin osan 'Kesätuulen' sanoista. 'Velka' syntyi puhtaasti niistä tuntemuksista jotka ero aikaansai. Adoptio - taustani johdosta koin että minulla oli ensimmäinen oikea perhe kun lapsi syntyi 2011. Olin siis omasta mielestäni vain vähän myöhemmin menettänyt ensin siis puolison, tytärpuolen ja oman lapsen (viikoksi kerrallaan) 2013 ja sitten tammikuussa 2014 isäni. Laulujen kirjoittaminen ja bändin kanssa soittaminen taisi lopulta pelastaa mielenterveyteni ja koko ukkelin noina vuosina? En kyllä ymmärrä miten bändi pysyi toimintakuntoisena kun itse sekoilin menemään ihan missä sattuu jatkuvasti..? Taisimme olla talvi -aktiivinen orkesteri! Vuodesta 2013 lähtien olen kirjoittanut kokonaisia tai ainakin osittaisia lauluja (laulun alkuja) arviolta noin 300 - 400 kappaletta, ehkä 40 per vuosi. Vain 5 per vuosi niistä olisi ehkä levyttämisen arvoisia vaan on siinäkin jo jotain. Kun nuo laskee yhteen saa siitä luvuksi yhteensä noin 50 laulua! Ihan hyvin amatööriltä mielestäni! *** 'Missä oltiin' kertoo ajasta kun olin lapsena Valasrannan karavaanarialueella joka kesä vanhempieni kanssa. Myöhemmin sain kuulla että Edward Vesala oli asunut samaan aikaan Yläneen keskustan liepeillä eli aivan lähistöllä. Olimme luultavasti joskus kävelleet vastatusten paikallisen kondiittorin ovella? Sieltä sai ihanaa mango - jäätelöä sekä kanapeitä. Tosin nyt kun tarkastin niin niillä kukonpyrstön mallisilla wieneri-kekseillä ei ole mitään tekemistä aitojen kana'peiden kanssa. Vesalasta tuli kuitenkin mieleen ufot ja yliluonnolliset hommat joten nuo asiat, sekä Honkilahden Koskeljärvellä ja Yläneen Valasrannalla koetut keskikesän yöt sekoittuivat mielessäni tällaiseksi tarinaksi, joka on hyvin väljä erinäisille tulkinnoille? 'Bob Korni' taisi syntyä Koskeljärven laavulla yhdeltä istumalta? 'Paikka' taitaa olla Ruissalon sieni ja marjametsäilyn peruja vaan luontokokemukset ja luontoyhteys siinäkin perustana sanoitukselle. Oikeastaan 'Lauluja EU - Suomesta' ja 'Kaikki Ei Ole Miltä Näyttää'-levyt voi ajatella yhtenä kokonaisuutena - tuplalevy joka julkaistiin kahtena eri plattana, neljän vuoden välein. *** Kun sitten vuonna 2018 - muistaakseni, myin Ford Transit pakettiauton autokauppiaalle tai oikeastaan hänen pojalleen talonrakennusapu-ajoneuvoksi 500 eurolla oloni oli lähinnä huojentunut. Autoon oli uponnut siihen mennessä vähintään 10 000 euroa. Dieselvero, katsastukset, pakolliset remontit, renkaat, polttoaineet, uusi tuulilasi... Voi olla että laskin nuo kulut alakanttiin... Olen tehnyt taidetta, kuvataidetta, musiikkia, esseitä ja ehkä jotain muutakin siis noin 12 000 euron vuosibudjetilla kymmenen vuoden ajan. Joku voi sitten laskea mitä kaikkea tuotin sinä aikana ja oliko sillä mitään arvoa yhteiskunnalle laajemmin ajatellen... vaan tuon verran taiteilijan tukeminen maksaa, eli saman verran kuin kenen tahansa ihmisen. Taiteilija vain tekee työnsä ILMAISEKSI! - kunhan vaan saa elää vapaana - ja toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Siksi kannatan perustuloa joka suhteutettaisiin keskivertaisten elinkustannusten laskelmaan. Olen toteuttanut tuona aikana vähintään kymmenen taidenäyttelyä + osallistunut vähintään yhtä moneen ryhmänäyttelyyn, julkaissut kaksi täyspitkää levyä bändin kanssa, neljä soolo -levyä (demoa), soittanut noin 30 keikkaa, kirjoittanut luultavasti noin 100 essee - tekstiä, eikä tämä ole maksanut valtiolle juuri mitään! Apurahoja olen saanut yhden 4 kk pätkän ja toisen 2 kk periodin eli yhteensä noin 10 000 euroa. Toki siitä oli paljon apua vaan se on hyttysen pieru verrattuna monienn muiden saamiin apurahoihin verrattuna. Joku voisi kutsua tällaista työskentelyä kutsumukseksi mutta se on vain toinen tapa ilmaista että joku on orja tai tekee työtä ilman rahallista korvausta. Jossain pitäisi käydä hyvin laaja kulttuuripoliittinen keskustelu näistä asioista vaan se ei tapahdu tässä - ainakaan nyt. Jään odottamaan kutsua. Hyvää yötä, tällä erää.

Sylvi -Mamma

Kävimme äidin kanssa Sylvi - mamman luona joka tiistaina koulu ja työpäivän jälkeen. Mamma asui Virusmäentiellä numerossa 54. Vanhempani tapasivat siten että kun isäni muutti Turkuun Laitilasta 18 vuotta täytettyään hän muutti Virusmäentille kadun toiselle puolelle (53). Vanhempani kävivät töissä ja opiskelemassa Turun keskustassa samassa pihassa Linnankatu 7:ssä, isäni Vihannon sähkössä käämijänä ja äitini parturikampaamo -opiskelijana. Näin he tutustuivat toisiinsa, menivät naimisiin ja lopulta adoptoivat minut. *** Sylvi -mamma oli viiden lapsen, Marittan, Masan, Tellun, Leenan ja Maikin äiti. He asuivat yksiössä. Kun minut adoptoitiin Sylvi oli jo kuusissakymmenissä. Raunistulassa mamman luona oli usein paljon porukkaa. Mikäli hänen lapsensa perheet kokoontuivat Sylvin luona, pieni asunto oli tupaten täynnä - ääntä, koska lapsenlapsia oli runsaasti ja kaikki puhuivat kovaan ääneen, usein toistensa yli huutaen. Mamman olohuoneessa oli yksi pitkä muistaakseni vihreällä sametilla päällystetty sohva seinän vieressä ja sen edessä kaksi isoa laiskanlinnaa asemoituna televisiota kohden. Lapsena pötköttelin usein sohvalla ja katselin mamman tauluja, jotka olivat matkamuistoja, ehkä Kreikasta tai Espanjasta. Toritaidetta, mutta kuitenkin kiehtovia. Luulenpa että saatoin uppoutua näihin maalauksiin hyvinkin pitkiksi ajoiksi toisinaan kun odottelin että äiti ja mamma olivat saaneet senhetkiset juorunsa käsitellyiksi ja päästiin lähtemään kotiin Runosmäkeen. *** Tämä kaikki oli melko erilaista verrattuna siihen minkälaista oli käydä isäni vanhempien luona Malvossa Laitilassa jossa taas istuttiin lähinnä hiljaa keittiön ison pöydän ääressä ja yksi kerraallaan joku puhui, hitaasti ja rauhallisesti. Sylvi - mammasta minulle on vahviten jäänyt mieleen se että hän söi usein silakkaa (päineen ja ruotoineen ehkä) ja pukeutui aina samaan kolttuun, tummaan, joko mustaan tai harmaaseen yksiosaiseen vaatteeseen. Jonkilainen mekko se kai oli mutta paksusta kankaasta. Ehkä mekon rinnuksissa saattoi joskus olla rasvatahroja. Sylvi - mamman poikaystävän nimi oli Pöpö. EDIT: Pöpö taisi olla sittenkin Sylvin veli Pentti Olavi) ja siksi usein kuvioissa. Joskus kävimme mamman kanssa kaupassa jonka nimi oli Musta Petrus. Se sijaitsi Saramäentiellä, osoitteessa 44 - jos oikein muistan? *** Sylvillä oli oranssi kissa jonka nimi oli Oskari. Olin kuulemma taaperona vetänyt kulmakunnan kauhunakin tunnettua kolli -kissaa hännästä vaan Oskari ei tehnyt minulle mitään vastarintaa, ei koskaan raapinut tai purrut minua. Kissa ehkä ymmärsi että olen ihmisen poikanen? Isäni rakasti Sylvi-mamman tekemiä lihapullia. Ne paistettiin uunissa ja niiden ympärille muodostui leivinpaperiin iso läpikuultava rengas ylenpalttisen voin käytöstä johtuen. Sipulinkynnet sojottivat iloisesti pullista ulos. isäni yritti ja yritti vuosikausia tehdä samanmakuisia siinä onnistumatta. Hän kyllä kunnostui muuten ruoanlaittajana uhraten askareeseen usein tuntikausia mutta tuo Sylvin lihapulla -resepti jäi selvittämättä ikuisiksi ajoiksi. Niissä oli ehkä jokin salainen ainesosa? Raunistula oli ja on kai yhä hyvin mielenkiintoinen ympäristö lapselle tutkia maailmaa. Yksi asia jota muistelen usein lapsuudestani siellä on että vielä silloin kun olin alle 7 vuoden ikäinen pihalla oli ulkohuusi joka oli koko naapuruston käytössä. Olen muistavinani että minäkin jouduin istumaan kylmälle reijälle talvipakkasessa ja pimeydessä. Sylvin vieraana kävi usein romani -naisia pelaamassa korttia. He ja mamma ryystivät kahvin tassilta. Olen muistavinani miten jonkun kortinpelaajan vino alahammas törrötti suusta kun kahvi ryypättiin lautaselta. Tekohampaat olivat luultavasti siinä pöydällä lasissa samalla kun pelurit olivat keskittäneet kaiken huomionsa 'maijan' pelaamiseen. Romaninaisilla oli isot kultaiset korut, hienot tuhdit hameet ja pikimustat hiukset tiukasti nutturalla. *** Virusmäentiellä piti varoa keltaista vaaraa, kaupungin liikenteen bussia ts. linja -autoa. Sain kuitenkin käydä kävelemässä yksin lähiympäristössä. Mamman lähistöllä oli jännä joutomaa -alue (ruderaatti) sekä kallio joka oli ehkä osittain matalan kasvuston peitossa? Lähistön pihamailta tuskin näkyi luolaan joka paljastui kallion keskeltä. Luola oli täynnä pornolehtiä. Luulenpa että tuolloin tutustuin aihepiiriin ensimmäistä kertaa, mutta olin niin nuori silloin että luultavasti löytö oli lähinnä hämmentävä, ei mitenkään innostava. Paikka oli myös tosi törkyinen. Näkymä muistutti enemmän kaatopaikkaa ja käymälää kuin mitään intohimojen ja nautintojen keidasta. Molempina se kai silti toimi jollekulle! *** Kävin kiertelemässä Virusmäentiellä pikaisesti muutama päivä takaperin kun olin työasioissa menossa tapaamaan kavereita jotka ovat muuttaneet hiljattain Raunistulaan. Harmikseni ilta oli jo tuloillaan ja lämpötilakin pakkasen puolella joten en viitsinyt tuolla kertaa jäädä pitkäksi aikaa asioita kummastelemaan. Ehkä saan aikaiseksi mennä sinne keväällä uudestaan? Olen viime aikoina pohtinut paljon muistamista. Siksi kai tuonne piti päästä edes vilkaisemaan paikkoja. Välillä mieleeni tulvii asioita joita en tiennyt siellä olevan kun olen käynyt paikoissa tai nähnyt kuvia tai elokuvia vuosikymmenten takaa. Vaikka muistamisesta sanotaan että se ei ole videokamera josta voisi halutessa kelata asioita esiin uudestaan ja uudestaan olen silti vakuuttunut siitä että jokin paikka, ääni tai haju voi tuoda jo unohtuneen asian takaisin mieleen. Se mikä tätä kylläkin hämärtää voimakkaasti on se että ainakin itse olen taas viime aikoina nähnyt hyvin todentuntuisia unia. Sellaisia jotka saavat miettimään että enkö muista minkälaisia unia olen aikaisemmin elämässäni nähnyt, vai onko jokin muuttunut ja olen erityisen stressaantunut, huolissani maailmantilanteen ja oman taloudenpitoni johdosta ja siksi uneni ovat hyvin todentuntuisia? *** Totuuden nimissä en muista Sylvi - mammasta kovinkaan paljon. Teini -iässä ja 18 täytettyäni minulla oli niin paljon muita kiinnostuksen kohteita etten juurikaan vieraillut Sylvin luona. Ehkä oma adoptio - taustani vähensi kiinnostustani olla yhteydessä sukulaisiini, mikä on tavallaan hieman harmillista, mutta toisaalta mielestäni ihan ymmärrettävääkin. Nyt kuitenkin heräsi tarve selvittää muutamia asioita. Sylvi Irene Lahtonen (ent. Nurmi o.s.Wallenius, tai Vallenius?) oli syntynyt Turussa 8.11.1912. Sylvi kuoli Turussa 11.2. 2000 eli hän ehti elää 87 vuotta? Äitini koulutodistuksista löysin Sylville ammatin puistotyöläinen. Itse muistan kuulleeni että hän piti talvisin luistelukopeissa yllä jöötä as in järjestystä (ehkä myös lämpöä?) - eli toimi jonkinlaisena puistovahtina lapsille. Minun täytyy ehkä haastatella näistä asioista joskus vielä äitini siskoa. Olin mamman luona hoidossa lapsena, toisinaan myös yöitä. Muistan että mamman luona oli kivaa ja turvallista. Nukuimme samassa pienessä sängyssä (vai oliko siinä sellainen alta vedettävä laatikko alla, ehkä?) enkä muista pelänneeni tai ihmetelleeni mammaa lainkaan vaikka hän oli melko isokokoinen ja äänekäs. Mamma taisi myös käyttää ruoanlaitossa runsaasti voita, sipulia, valkosipulia, luultavasti myös suolaa, toisin sanoen tuoksumaailma oli mamman luona melkoinen. Minulle on jäänyt hyvin mieleen mamman asuntoon johtavat pienet kiviset portaat. Taisin istua kesäisin niillä useasti ihan vain ihmettelemässä ajan kulumista, sekä tietysti Oskari - kissan touhuja. Polttiko mamma tupakkaa? Pitääkin kysellä näistä joltain sukulaiselta vielä! Valokuvia minulla on mammasta aika niukasti, mutta joitain kuitenkin. Oskari taisi kadota jonnekin siihen mennessä kun minusta tuli koululainen vuonna 1984. Muistelen nyt tuota maailmanaikaa lämmöllä. Kaikki oli tuolloin hitaampaa ja hiljaisempaa? Mieleen tulee kesän valo ja silakan haju sekä kissan liikkeet portaissa kun ajattelen Sylvi - mammaa. Joku näppärä loppu -kaneetti tähän! EDIT: Serkkuni oli penkonut arkistoja ja löysi tiedon että Sylvin ensimmäinen puoliso (syntynyt 10.6. 1916) sekatyömies/putkityömies Armas Johannes Nurmi kuoli 5.3.1940 Karisalmella Viipurin maalaiskunnassa. Hän oli menehtyessään Jalkaväkirykmentti 14 2. konekiväärikomppaniassa. Sylvin toisesta miehestä maalari Anton Johannes Lahtosesta (25.1.1902 - 18.4.1950) minulla ei ole vielä muuta tietoa kuin tämä mitä hautakivessä lukee.

Moderni ihminen

Nykyihmisen pitäisi kuluttaa mahdollisimman vähän, eikö totta? Tätä kirjoittaessani muistan taas sen vaikeimman haasteen mikä liittyy koko maailmanparannuksen haasteeseen, eli sen että kirjoitan niille jotka jo ovat samaa mieltä kanssani!? Lupaan yrittää miettiä tulevissa esseissäni sitä miten voisin kirjoittaa niille jotka esimerkiksi opiskelevat automekaanikoiksi ammattikouluissa ja syövät joka päivä brasiliassa kasvatettua antibiooteilla kyllästettyä (geenimuunneltua?) lihaa, mutta tällä kerralla ajattelen vielä muita juttuja, kuten esimerkiksi sitä että Suomeen tuotiin Ylen artikkelin mukaan vuonna 2017 noin 76 miljoonaa kiloa lihaa ulkomailta, kahdeksanneksi eniten Brasiliasta. *** Olen itse tarkkaillut jokapäiväistä kulutustani jo ainakin 15 vuoden ajan. Kasvissyöjäksi ryhdyin armeijasta päästyäni - tai pian sen jälkeen vuoden 1998 paikkeilla. Jos kaikki muutkin rikkaissa teknologisissa maissa olisivat - ilmastonmuutoksen vaikutukset olisivat jo puolittuneet. Toinen puoli hoituisi fossiilisista polttoaineista luopumalla!? Tässä oli kirjoitukseni ensimmäinen pointti. *** Toinen tulee ehkä tässä, jos osaan sen muotoilla... On täysin järjetöntä kierrättää, säästää kaikessa, sähköstä vaatteisiin - ja olla vegaani - yrittää pelastaa maailma ihmisille elinkelpoisena planeettana, varjella monimuotoisuutta, yrittää estää sukupuuttoja - joskus huomattavilla rahasummilla - mikäli kaikki, KAIKKI - eivät osallistu tähän työhön! On lähes hyödytöntä taistella eläinten oikeuksien puolesta tai kahlita itsensä vanhan metsän kolmesataavuotisiin puihin mikäli joukkotuhonta jossain muualla - sadan metrin päässä vaikka, jatkuu samanlaisena tai kiihtyy entisestään. Jokainen eläin ja jokainen vanha metsä on yksilö, toista vastaavaa täysin samanlaista ei ole missään. Näin sanotaan ihmisestä, katsokaa sormenjälkiämme? Olemme erityisiä kaikki, kalat, sienet, puut, ihmiset? Elämme mielenvikaisessa tai jakomielitautisessa todellisuudessa kun valaita suojellaan sekä pyydetään ruoaksi samanaikaisesti samoilla vesillä. Täysin mielisairaaksi tämä menee kun valaan suojelijaa pidetään vankilassa, vaan taloudellisesti valaan tappamisesta hyötyvä liikemies/henkilö saa jatkaa toimintaansa - hänet palkitaan rahallisesti menestyksellä yhteisössään. Ihmiskunta on pahasti sairas ja tuo sairaus johtaa vääjäämättömästi kuolemaan, ihmiskunnan kuolemaan. *** Pointti kolme. Nyky-yhteiskunnassa jotkut pyrkivät luomaan jatkuvasti sellaista harhaa että jokainen hyödyllinen ihminen on koko ajan jonkin todella tärkeän ja tuottavan asian äärellä - työssä. Muut kuin hyödylliset ovat vapaamatkustajia?! Aivan kuin meidän pitäisi toimia muurahaisten lailla - tai siis kuten näemme niiden toimivan silloin kun ne ovat aktiivisimmillaan. Illuusion luomiseksi ollaan valmiita uhraamaan kaikki, jopa mielenterveys. Simuloidaan jatkuvaa työntekoa jotta näytettäisiin tehokkailta? Kyseessä on kai kilpailemisen vimma ja voittamisen tarve? Kylmän sodan aikainen kilpavarustelu on tullut takaisin todellisuuteemme /arkeemme. Mantrana korvissamme kuuluu toimeliaisuuden ylistyspuhe. Lopulta taidamme toimeliaisuudellamme tuhota elinolosuhteet planeetalla, planeetalla joka toimi vallan mainiosti ennen kuin ihminen keksi valjastaa öljyn käyttöönsä. Ero muinaisiin yhteiskuntiin Egyptiin, Angkor Watiin tai Rooman valtakuntaan on vain se että toimintasäde ulottuu nyt koko pallolle. Uusliberalismi on nyt kaikkialla. Ihminen ulottaa syöpäänsä kylväviä raajojaan maailman ääriin ja niiden yli avaruuteen saakka. *** Neljäs pointti. Kansan keskuudessa pitäisi ilmetä merkittävää vastustusta sille että meidän yhteistä omaisuutta, ikimetsiä, makeaa vettä, luonnontilaista monimuotoisuutta tuhotaan, (myydään) jätetään kuin pommitusten jäljiltä samalla kun nämä isoja voittoja maksimoivat toimijat nauttivat merkittävistä yritystuista - liiikevoitoistaan? Vain suomalainen ei uskalla kadulle osoittamaan mieltään? Samalla kaikkein heikoimmassa osassa olevilta ja niiltä jotka tarkastelevat kriittisesti yhteiskuntaa - kuten taiteilijat, viedään viimeisetkin mahdollisuudet toimeentuloon. Tämä on tietenkin tarkoituksellista ja tahallista! *** Viides pointti. Jotta voi olla empaattinen ja solidaarinen täytyy omat asiat olla edes suunnilleen järjestyksessä. Tajusin tämän viime viikolla erittäin konkreettisesti kun minulta meinasi loppua ruoka ja rahat. En pystynyt auttamaan muusikko - tuttavaani joka ei puhu suomen kieltä ja jolla on vakava invaliditeetti. Pitää ensin pelastaa itsensä jotta voi pelastaa muita..? Tällaisten asioiden aiheuttamaa tuskaa ja hätää voi ymmärtää vasta kun on itse altistunut vastaaviin tilanteisiin. Siksi päättäjillä onkin erittäin vastuullinen, ehkä vastuullisin tehtävä yhteiskunnassa ja kaikki hommaan valitut eivät selvästikään ole tämän vastuun arvoisia - ja eivät tietysti voikaan olla, niin kuin kaikki eivät voi olla erittäin taitavia klassisen musiikin säveltäjiä, näyttelijöitä, rakennusmestareita, pianisteja, kirurgeja, elokuvaohjaajia, pikajuoksijoita, kuvataiteilijoita, kuvanveistäjiä, koomikkoja, oopperalaulajia... Jokainen näistä edellä mainituista kyvykkyyksistä tarvitsee toisinaan (varsinkin elämän tai uran alussa) yhteiskunnan tukea jotta voi tuottaa yhteiskunnalle lisä-arvoa toteuttamalla omaa kutsumustaan. Ihmisen elämässä ei todellakaan ole kyse mistään sosiaalidarwinistisesta kilpailusta tyyliin elä ja anna toisten kuolla - vaan siitä faktasta että ihmisrotu ei olisi ikinä selvinnyt näihin päiviin asti ilman vastavuoroisuutta, solidaarisuutta ja empatiaa - eikä se selviä nykyisistäkään haasteista ilman noita samoja taitoja ja kykyjä. *** Tällä hetkellä ja viimeiset 100 vuotta, länsimaista ihmistä on koulutettu koko elämänsä ajan toimimaan mahdollisimman hyvänä kuluttajana. Ansaitsemaan rahaa ja tuhlaamaan se kaikenlaiseen materiaan tai palveluihin, joita kuvittelemme tarvitsevamme. Ihmiselämä ei mielestäni siten kylläkään saavuta täyttymystä. Ihminen on tehty luovaksi, ottamaan selvää ja ratkaisemaan elämän arvoituksia. Mistä tässä kaikessa on kyse? Olen itse tehnyt sellaisen valinnan että luen, ajattelen ja teen taidetta aina kun mahdollista. Pyrin viettämään sellaista elämää jossa voin tehdä valintoja, lähteäkö marja ja sienimetsään, lukeako kirjaa vai mennäkö työhuoneelle. En pyri ansaitsemaan rahaa, arvostusta tai useita seksisuhteita (saamaan paljon jälkeläisiä) vaan pyrin olemaan vapaa tekemään sellaisia ratkaisuja jotka auttavat minua ymmärtämään mistä tässä kaikessa on kysymys ja miksi asiat ovat sellaisia ja siten, kuin ovat. Miten ihminen ja maailma, (elämä) toimii? Toimiiko ylipäätään? Miten kuluttaa jäljellä oleva aika? Eivätkö nuo ole kuitenkin ihan hyviä kysymyksiä? Uskallan väittää että maailman resurssit riittäisivät aivan mainiosti kaikille nyt olemassa oleville ihmisille jos kaikki toimisivat vastuullisesti, ajatellen planeetan kantokyvyn rajoja, sen sijaan että pyrkivät lennättämään itsensä esimerkiksi maan kiertoradalle. *** Ei ole mikään ihme että länsimaissa syntyvyys laskee kun ihmisiä patistetaan joka paikassa olemaan tehokkaampia sekä tuottavampia, työssä ja vapaallakin. Ei luonto(kaan) toimi niin? Luonnossa linnut lentelevät huvikseen lämpimissä nousevissa ilmavirroissa ja nisäkkäiden poikaset leikkivät leikkimästä päästyään. Mikäli ihmisillä ei ole vapaa -aikaa sekä stressitöntä elämää vailla tarvetta ponnistella jatkuvasti ollakseen parempi (muiden silmissä), ei (muulle) lajityypilliselle käyttäytymiselle löydy aikaa. Muutumme tehotuotantoeläimiksi? Konservatiivinen ja kapitalistinen yhteiskunta aikaansaa meissä tarpeen tulla hyväksytyiksi - muiden silmissä. Se on ihmisen eräs alkukantaisimmista tarpeista. Tätä rahan valta hyödyntää - voisiko sanoa jopa lähes nerokkaasti?! Meidän pitää kuluttaa - ja vielä oikein, oikealla tavalla tullaksemme 'samanvertaisiksi' yhteisömme muiden yksilöiden silmissä. Lajityypillistä käyttäytymistä sekin, vaan kuten moni meistä tietää tämä johtaa lopulta ihmiskunnan itsemurhaan. Post script. sain juuri vihdoin viimein luetuksi Ikipuut - romaanin, Richard Powersin Pulitzer -palkitun kirjan vuodelta 2019. Suosittelen sitä jokaiselle (jälki)teollistuneiden valtioiden kansalaiselle luettavaksi heti. *** Post post script. Suomen kaltaisessa maassa jossa työttömyys ei ole merkittävä ongelma on järjetöntä tehdä siitä kynnyskysymys.Työttömyysaste on 2024 7,8 % (15 - 74 vuotiaat). Tilanteessa jossa kaikkea kulutusta pitäisi vähentää on vain eduksi mikäli osa ihmisistä ansaitsee vähän, vain sen verran että pystyy asumaan, elämään ja harrastamaan niin että terveys säilyy hyvänä, esimerkiksi kansalaispalkan verran (n. 1300 euroa kk, voisiko se olla sopiva summa vuonna 2024?). Järjetön työttömien syyllistäminen on oikeiston tapa kääntää puhe ilmastonmuutoksesta - olkiukkoihin?! Todellinen ongelma on että matalimmalla tasolla palkat ovat surkeat, samalla kun ylemmällä ja keskitasollakin palkat nousevat jatkuvasti. Se ketkä luokitellaan työttömiksi on myös täysin järjetöntä esimerkiksi omalla kohdallani, kun teen joka päivä kuvataiteilijan töitä, saan sitten työstäni korvausta tai en. Jokainen kuvataiteilija joka jää ilman apurahaa (noin 90 % kaikista hakijoista) ei ole kuitenkaan välttämättä oikeasti työtön - hänelle ei vain makseta palkkaa työstään. Mielestäni jos ei voi tehdä planeetan kannalta järkeviä (kestäviä) tekoja rahaa ansaitakseen kannattaa mieluummin olla tekemättä mitään - tai mahdollisimman vähän (haitallisia asioita). Haitallisiksi asioiksi lukisin esim. lihan syönnin, matkustelun, muun kuin välttämättömän kulutuksen. Hyödyllisenä tekemisenä näen esimerkiksi kulttuurin harrastamisen tai tuottamisen. Voikaa hyvin, tehkää hyvin, olkaa hyvä!

Neil Young (tähän asti)

Neil Young *** Suoritin asepalvelusta vuonna 1996. Päädyin Utön saarelle muutaman kymmenen hengen varuskuntaan jossa Estonian haveri oli vielä tuoreessa muistissa. "Tuossa on vaja/aitta jossa ruumiita säilytettiin" - kertoivat minua ennen palveluksensa aloittaneet varusmiehet. Tuonma keväänä sain joltain alikersantilta (jonka nimeä en enää muista) lainaksi Neil Youngin ensimmäisen kokoelmalevyn Decade, kahden cd -levyn verran hittejä. Olin kyllä ostanut Freedom ja Mirrorball -levyt jo aiemmin, koska Nirvana, Grunge jne jne, mutta todellinen innostus 'Niilon' musiikkiin alkoi vasta tuolloin. Kopioin Decaden c -kasetille joka oli minulla käytössä vielä ainakin vuona 2009 työhuoneella. Kävi älytön tuuri että kerran kahdessa viikossa (vuoroviikoin) tapahtuva lomailuni Utön varuskunnasta mantereen puolelle osui Ruisrock - viikonlopulle. Melkoisessa humalassa, mutta kuitenkin muistan kiivenneeni puuhun kuuntelemaan kun Neil ja Horse esiintyivät kansanpuistossa. Olin lähempänäkin lavaa keikan alussa vaan kun en tuntenut kappaleita (vielä tuolloin) päädyin anniskelualueelle. Pari shottia nautittuani teltalla jossa niukasti pukeutuneet neidot myivät jonkinlaista, ehkä rommia ja kahvia sisältävää ihmenektaaria,keikan erityisyys ehkä vähän unohtui. Melkoisessa humalassa, mutta kuitenkin muistan kiivenneeni puuhun kuuntelemaan kun Neil ja Horse tuuttasivat menemään kansanpuistossa. Lavan eteen ei kai enää oikein päässyt tai se olisi vaatinut minulle vierasta käyttätymisen mallia, muiden tuuppimista ja sulloutumista eli ns. rynnimistä. *** Mahdollisesti vuonna 2002 olin Karjaan Etno -festareilla. Festareilla oli vähän tylsää, mutta vinyylilevyjä myyvän ukkelin valikoimassa olin nähnyt Harvest - levyn. Illalla sain päähäni kerätä tyhjät pullot autoon muovikasseihin. Ne taisivat haista auton sisällä melkoisesti - nukuin kuitenkin samassa tilassa? Aamulla vein ne kauppaan ja ostin vähän aamupalaa. Sitten lunastamaan palkinto. Kuin ihmeen kaupalla levy oli yhä siellä ja sain erään hienoimmista levyistä ikinä koko rock - historiassa!*** Vuonna 2008 ostin Neil Youngin Sugar Mountain Live at Cantenbury House 1968 -levyn ja aloin tehdä omia lauluja englannin kielellä. Tajusin tuolloin viittä vaille kuvataiteen maisterina että musiikin tekeminen oli minulle yhä liian tärkeää ja kivaa tekemistä, jotta sen olisi voinut hylätä kokonaan. Tästä olen kertonut enemmän jossain toisaalla? *** Vuonna 2014 olin juuri avoliitosta eronnut 3- vuotiaan lapsen hukassa oleva huoltaja, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet, äiti jo 2006 ja isä kuluvan vuoden tammikuussa. Nyt luulin jo tietäväni Neil Youngista yhtä jos toista. Ragged Glory - levy oli kuitenkin jäänyt vähän taustalle kummittelemaan. Country Home oli jotensakin tuttu mutta Love and Only Love ei vielä niinkään. Jouduin taas kuuntelemaan keikkaa hieman hämmentyneenä. Missä Like a Hurricane tai Rockin' in the Free World. Ei tullut loppukliimaksia? Nämä olivat soineet näemmä 1996 Ruisrockissa vaan en kyllä voi käsi raamatulla sanoa muistavani tapahtuneesta kovinkaan paljoa. Kaisaniemen keikasta jäi "Fuckin' Up" vahvasti mieleen! 'Niilo' soitti myös Blowin' in the Windin. Olen todistanut tämän tapahtuneeksi, erinomaista! *** Hartwall Areenalla 2016 'Niilo' oli Willie Nelsonin poikien kanssa. Promise of the Real rokkasi erinomaisesti. Svengi iski niin että huomasin tanssivani (pomppivani) koko keikan läpi siitä hetkestä lähtien kun keikkasetissä akustisella kitaralla esitetyt laulut vaihtuivat sähköisiksi. Keikalla kuultiin myös Words ja Walk On! Vaan ei Hurricanea eikä Free Worldiä! Ukkelilla on varaa pihdata tykeimmät laulunsa koska tuotannon määrä ja laatu on käsittämätön. Vain Dylan voi toimia jonkinlaisena vertailukelpoisena vastikkeena sille miten merkittävästä lauluntekijästä on kyse. Miksi Neil Young ei ole käynyt Suomessa vuoden 2016 jälkeen? *** Mitä saadaan kun laitetaan vuodesta 1969 lähtien yhdessä soittanut rock - bändi studioon huipputuottajan kanssa vuonna 2022? Tätä on hyvin vaikea sanoiksi pukea/kuvailla. Vähän niinkuin on vaikeaa kertoa mikä on niin erityistä vaikka Mark Rothkon, Jackson Pollockin, Henry Matissen tai Sonia Delaunayn maalauksissa. Kirjallisuus on kirjallisuutta, on James Joyce ja Tove Jansson. Mikä heistä tekee niin erityisiä? Ehkä edelliset voi selittää sanoin? Väittäisin että ei, mutta voi lukea ja ymmärtää kuitenkin! Musiikin taikaa on se kun The Beatles soittaa Savile Row 3 katolla Don't Let Me Down tai kun Grateful Dead jammailee Bob Dylanin kanssa All Along The Watchtowerin. Kukaan ei voi tietää aivan varmasti onnistuuko Jerry Garcian soolo ennen kuin se on kuultu loppuun saakka? Tuleeko poliisi pysäyttämään keikan ennen kuin se on kunnolla päässyt alkamaankaan Apple Corpsin päämajan katolla? *** Neil Young ja Crazy Horse äänittivät World Record - nimisen levyn Malibussa Shangri -La (The Bandin 1970 -luvulla perustama) -studiossa toukokuussa 2022 Rick Rubinin 'johdolla'. 'Niilo' oli äänittänyt koiralenkeillä viheltelemiään melodioita tallentimeen (flip phone) ja kirjoittanut sanoituksia näihin (vihellyksiin) näiden (melodioiden) pohjalta kevään ajan. Sävellykset syntyivät nopeasti ja äänitykset tehtiin reilun viikon kuluessa. Monet kappaleet soitettiin ensimmäistä kertaa studiossa ja lopullinen materiaali kasattiin näistä otoista. Neil Young kertoo haastattelussa (Apple Tv) että he eivät koskaan voineet olla varmoja selviävätkö kappaleen loppuun ilman että joku mokaa. Laulut soitettiin ensimmästä kertaa ikinä. Myös 'Niilo' soitti ne ensimmäistä kertaa tuona hetkenä! Myöhemmin he totesivat Rick Rubinin kanssa että monet asiat jotka he luulivat haluavansa korjata otoista ensikuuntelun jälkeen -kuulostivat toisella kuuntelukerralla... ööö... virheettömiöltä - he eivät löytäneet niistä enää mitään korjattavaa! Äänittämisen taikaa - aivoissamme tapahtuu ihmeellisiä asioita, jokin väärältä kuulostava muuttuu oikealta kuulostavaksi yön aikana, totumme ehkä vieraalta tuntuneeseen, sopeudumme? Ihminen sopeutuu kaikenlaiseen ajan myötä, valitettavasti myös kaikkeen sellaiseen mihin ei pitäisi sopueutua - kuten sortoon, alistamiseen, hyväksikäyttöön ja ympäristömyrkkyihin, kun muutos on hidatsa, asteittaista.*** Neil Young on puhunut luonnonsuojelun puolesta koko uransa ajan. Hän on myös puhunut alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta 70 -luvulta lähtien, vai jo aiemmin? En keksi ketään koko maailmassa joka olisi enemmän hyvien puolella - Patti Smith saattaa pärjätä tässä kilpailussa myös kohtalaisesti? Noam Chomsky ja Greta Thunberg tulevat mieleen, mutta jos minun pitää valita musiikkimaailmasta (olen jo valinnut) yksi henkilö joka edustaa minulle elämän puolustamisen viimeisiä linnakkeita, hän se on. Täysin käsittämätön niin monessa mielessä. Selviytyjä. Esitaistelija. Oman tiensä kulkija, ehdottomalta vaikuttava mutta kantansa perusteellisesti kertova. loistava laulunkirjoittaja.*** Glyn Johns on puhunut myös yhdessä soittamisen erityisyydestä jossain videossa somen syövereissä. Musiikin lopputulema on väistämättä erilainen jos raitoja äänitetään yksi kerraallaan toistensa päälle studiossa johonkin pohjaraitaan tukeutuen (joka on usein klikki eli metronomin nakutus) tai jos sen sijaan muusikot reagoivat toistensa soittoon reaaliajassa samassa huoneessa toisiaan ja soittamistaan tulkiten ja seuraillen, koko ajan muuttaen painotuksia, volyymiä, rytmin kulkua eteen tai taakse, reagoiden laulajan tunneilmaisuun! Glyn Johns äänitti muun muassa Led Zeppeliniä, Rolling Stonesia, The Whota, The Clashiä, The Beatlesia ja itseasiassa näiden artistien parhaat levytykset, tai ainakin parhaat biisit - mielestäni. Itselleni eräs tärkein musiikin ominaisuus on tämä -kuuntelen levyn alusta loppuun ja kun levy on päättynyt haluan kuunnella sitä lisää, ainakin ensimmäiset kappaleet - kunnes huomaan olevani taas levyn päätösraidan äärellä. Itselleni kiehtovimpia ovat sellaiset taiteilijat jotka ovat kulkeneet umpihangessa tai raivanneet tiensä tuntemattomien taipaleiden läpi. Valmiiksi tallattujen reittien kulkeminen on ehkä miellyttävämpää kun ei tarvitse kärsiä epävarmuuden tunteista tai turvattomuudesta. Autenttisuuden käsite tässä kohtaa tarkoittaisi kai siten jotain sellaista että henkilö ei esitä muuta kuin itseään - sellaista joka on rehellisesti oma itsensä?! Mikä semmoinen sitten on - voiko sellainen olla? Sitä voi jokainen kysyä itseltään vaan uskoisin että ulkomaailma voi joskus tuntua asettavan tiettyjä edellytyksiä yksilöä kohtaan olla tietynlainen. Minusta tuntuu että Neil Young ei juurikaan näistä odotuksista piittaa ja siksi pidän hänen taiteellisuudestaan erityisen paljon. Kiitos. Lista kappaleista (versioista) jotka eivät ole kaikkein ilmeisimpiä artistin tuotannosta mutta mielestäni ehdottomasti kokemisen arvoisia. 1. Like a Hurricane (Unplugged) 2. Are You Passionate (Are You Passionate) 3. Lookin' for a Love (Zuma) 4. I'm Glad I Found You (Storytone) 5. Born to Run (Ragged Glory expanded) 6. Gateway of Love (Toast) 7. Crime in the City (Bluenote Cafe) 8. Out of My Mind (Sugarmountain Live at the Cantenbury House 1968) 9. Eldorado (Freedom) 10. Welcome Back (Barn) 11. If You Got Love (Before and After)

Grateful Dead, (tähän asti).

GRATEFUL DEAD Viimeisen vuoden aikana olen kuunnellut todella paljon Grateful Deadiä. En enää tarkalleen muista kuinka tämä sai alkunsa mutta Neil Youngin ja Crazy Horsen levy Psychedelic Pill on tähän osaltaan vaikuttanut. Twisted Road - nimisessä kappaleessa mainitaan Dead. Toki ihastuin johonkin heidän kappaleeseensa jo 90 - luvun lopulla yhden illanvieton aikana vaan minulla kesti kaksi vuosikymmentä ennen kuin ehdin asian äärelle uudelleen. Lainasin muutama viikko sitten Deadin boksin So Many Roads jossa on bändin keikoilta tallenteita vuosien 1965 - 1995 väliltä. Pidän Deadistä varsinkin Anthem of the Sun (1968) - levystä lähtien mutta itseäni kiehtoo kaikkein eniten vuosien 1986 - 1995 välinen Dead. Bändi soitti isoillla stadioneilla, Baseball - kentillä ja tapahtumat oli suunnattu koko perheelle. Picnic - vilttien äärellä parveili solmuvärjättyihin vaatteisiin pukeutuneita Deadheadejä taaperosta mummuun ja vauvasta vaariin. Deadin keikat olivat kuvauksista päätellen piknikin ja hääjuhlien (ehkä jopa jumalien palvontatilaisuuksien?) yhdistelmiä. Tanssijat muodostivat erityisen porukan jota on kuvattu muun muassa pyöriviksi dervisseiksi. Tämä kirkkaiden värien (solmu-värjättyjen vaatteiden), pitkien hiusten ja kiemurtelevien raajojen sekamelska on varmastikin ollut kokemisen arvoinen. *** So Many Roads - tekstiliite on huolella laadittu. Siitä luin muun muassa että turvallisen tilan periaatteet olivat käytössä Deadin keikoilla jo 80 - luvulla. Tekstiliiteessä kuvataan miten konsertin aikana muodostuneessa pitissä (montussa/ytimessä) makasi henkilö maahan käpertyneenä ja itkien. Kun häneltä kysyttiin onko kaikki okei - hän vastasi kyyneleet silmissä mutta kiitollisena hymyillen - KYLLÄ! Konsertit kehittyivät vuosien varrella imitoimaan jonkinlaista trippiä - henkistä matkaa jossa kultivoiva? retki voidaan suorittaa myös ilman päihteitä. Yhteisö pääsee retkelle jossa on kaikki vaiheet - alun johdatus,keskikohdan syväsukellus alitajuntaan - ja turvallinen johdatus takaisin kohti arki -tietoisuutta ja todellisuutta. Garateful Dead on onnistunut kuulostamaan erittäin laadukkaalta myös studiossa (esim From the Mars Hotel/American Beauty) vaan tähän mennessä vain pieni raapaisuni kaikista live - taltioinneista on osoittanut että live -biisi voi olla merkittävästi parempi kuin studiossa tallennettu versio. Esimerkiksi Shakedown Street kuulostaa Rocking the Gradle (Egypt 1978) - livellä aivan mahtavalta, groove ja 'fiilis' on tuossa versiossa täydellinen. *** Syy miksi pidän esimerkiksi Crazy Horsesta ja Deadistä niin paljon on juuri tämä. Nämä orkesterit voivat uudistaa tutut kappaleensa livenä ilta illan perään, välillä - eivät tietenkään aina, siinä onnistuen nerokkaasti. Satuin näkemään instagramissa kun Glyn Johns (tuottaja joka on äänittänyt muun muassa Led Zeppeliniä, The Beatlesia) puhui (hifimedia-) videossa musiikin äänittämisestä livenä. Hän sanoi tuossa videossa että nykymusiikista puuttuu tunteet (niiden kirjo?). Livenä soittava bändi reagoi jatkuvasti toisten soittajien tekemiseen eikä pelkää virheiden tekemistä? - koska tavoite on tuottaa jotain mistä ei vielä tiedä tai johon ei päädy millään muulla tavalla kuin hyppäämällä tuntemattomaan..? Kun yhtyeen jäsenet improvisoivat, kappale toimii astiana jonka sisässä voidaan tarjoilla hyvin monenlaisia ruokalajeja (sillisalaatti?) joka päivä vähän eri painotuksin. Grateful Deadin soitto kehittyi 30 vuoden aikana sellaiseksi että bändin jäsenet pystyivät keskustelemaan toistensa kanssa sujuvasti eri instrumentein - jatkamaan toisen 'lausetta' lennosta kuten Bluegrass -muusikot tekevät, tai kuten koomikko duot (Jerry Lewis ja Dean Martin) joiden yhteenhitsattu esitys lähtee lentoon ja päätyy aina eri lopputulokseen - ja pitää jännitteen yllä kuulijoiden, mutta myös soittajien kannalta. Bändin jäsenet rakensivat näin musiikillisen ystävyyden tilan, joka ilta sitä uudistaen. Bändi nappasi ideoita ilmasta, soittaen riittävän rennosti jotta musiikin sisällä saattoi tapahtua yllättäviä asioita. Muun muassa Lightnin' Hopkins, Scotty Stoneman ja John Coltrane toimivat tässä esikuvina. Vaatii valtavasti ennakkoluulottomuutta sekä rohkeutta soittaa tällä tavalla mutta siten musiikki ehkä pysyy tuoreena? Kun elin Grateful Dead -kuherruskuukauden alkua kevättalvella 2023 eteeni tuli Ready or Not -live (julkaistu 2019) jonka sain ostettua Alfa Antikvasta edullisesti (cd). Levyllä on kappaleet jotka olisivat mitä luultavimmin päätyneet Grateful Deadin 14. studiolevylle, joka ei Jerry Garcian kuoleman (9.elokuuta 1995) johdosta koskaan valmistunut. Biisimateriaali on mielestäni huikeaa. Epäilemättä studiolevystä olisi tullut Deadin siihenastisista paras. Liberty. Eternity. So many Roads. Days Between. Täydellinen tuo live - levy olisi mielestäni mikäli siihen olisi mahtunut vielä Drums & Space - osio samalta aikakaudelta. Onneksi on kuitenkin olemassa 'edes' tuo live - tallenne, sellaisena kuin se on. Dick's Picks Vol. 27 esimerkiksi on vuodelta 1992 ja siitä löytyy myös Drums ja Space. Voin suositella myös Truckin' Up to Buffalo - liveä vuodelta 1989 sen hirvittävästä kannesta huolimatta. Dave's Picks 40 ja 44 ovat myös 90-luvulta. *** No mitä yritän sanoa tällä kaikella? Elävän musiikin soittaminen on kivaa! Vapaalla temmolla - ilman klikkiä siis, soittaminen vaatii usein sitä että yhtye treenaa (soittaa keikkoja) herkeämättä (usein) ja osaa kuunnella toinen toistaan. Olen itse soittanut bändeissä 90 -luvun alusta lähtien ja silti juuri toisten muusikoiden kuunteleminen (basson kuuntelu - oikean svengin löytäminen) ei suju vieläkään itsestään. Tämän kirjoituksen avulla yritän pohdiskella siis sitä miksi nykyaikainen musiikki ei useinkaan kosketa minua - vaan kuuntelen lähinnä 1960 - 1990 - lukujen musaa. Ehkä siitä syystä että kaipaan musiikkiin ilmaa ja tilaa sekä svengiä joka syntyy edellä kuvatuillakin tavoilla. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei missään nimessä ole olla mikään Grateful Dead - syvä-analyysi vaan juuri uskoon tulleen fanin kirjoitus omista ajatuksistaan lähinnä tehtynä itselle jonkinlaiseksi muistioksi sekä muistutukseksi siitä mitä olen lukenut ja kokenut tutkimusmatkallani. Seuraavaksi alan kaiketi käydä läpi Dick's Picks sekä Dave's Picks -livetallenteita. Näitä koko konsertin käsittäviä Grateful Dead -julkaisuja on löydettävissä yli 70 kappaletta (koko keikka) joten tutkimista riittää jatkossakin. Hyvää matkaa, taivaan valoa - kuten Katri Helenalla on tapana toivottaa!