Taistelusta paikasta auringossa...

Taistelusta paikasta auringossa...


Keskustelin eilen ravintolassa arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun totalitarismista parin vanhemman kollegan kanssa. Emme käsitelleet aihetta kovinkaan pitkään, mutta jonkinlaiseksi loppukaneetiksi muodostui kuitenkin toteamus, että ne joilla on ollut valta ja rahaa ovat aina myös näyttäneet sen muille. Turun Pääkirjasto on minulle monella tapaa ristiriitainen paikka. Sen ympäristö on pitkään ollut melko miellyttävästi rempallaan, vaan nyt se on siistitty näyttely(kulttuuripääkaupunki)kuntoon. Juuri tuo iänikuinen puunaaminen, jota kaikkialla toteutetaan, kuitenkin häiritsee minua, koska se luo harhan siitä, että kaikki valtakunnassa on hyvin, tai että ainakin joillain ihmisillä - kaikki on hyvin.

***

Tämän hetken suurimpiin kysymyksiin pääni sisällä lukeutuu, onko luonnon valinta (Darwin?) oikeassa, ja kuka on oikeassa siinä, miten luonnon valinnan tulisi toimia? Onko luonto aina oikeassa? Haluaako luonto – tai Jumala(t)?, että vain terveet ja vahvat selviytyvät, vai onko vähemmän vahvoilla ja terveille myös osansa ekosysteemeissä ja biodiversiteetissä? Jos vain kiiltävällä Alfa Romeolla ajavan on ”tarkoitettu” lisääntyä ja kukoistaa, täyttää maa, mikä on minun tarkoitukseni, olla "tervettä" kilpailua aikaansaava tekijä? Toisaalta, minäkin olen jo voittanut sen yhden uintikilpailun miljoonien siittiöiden välillä... Missä vaiheessa ihmisen on todettava että tämä askelma on riittävän ylhäällä, jään tälle istumaan ja annan muiden kivuta rauhassa korkeammalle?

***

Se miten rakennuskantaa restauroidaan ja se saadaan kestämään paremmin ajan armotonta hammasta, on positiivista toimintaan, kestävää kehitystä. Ne ihmiset, jotka kokevat kuuluvansa restauroinnin aikaansaajiin, saavat siitä myös omalle itsetunnolleen nostetta. Tilapäisesti omanarvon tunne kasvaa, kun tuntee liittyvänsä kehityksen voittokulkuun. Tämä on kuitenkin onneksi tilapäistä, ja hitaasti rakennukset alkavat rapistua, seiniin ilmestyy graffiteja ja nokea, loisto katoaa – ja rakennuskanta palautuu kaikkien omaksi (omaisuudeksi), kaupunkilaisten yhteiseksi kulissiksi.

***

Satuin radiosta (Yle 1, Horisontti) kuulemaan Australiassa syntyneen ekologian ja uskonnon yhteyttä etsivän ortodoksi-papin haastattelun, jossa hän puhui kestävästä kehityksestä, ja varsinkin sen mahdottomuudesta tai ristiriitaisuudesta. Nimeä en saanut ylös kirjattua, vaan eiköhän sekin selviä aikanaan..? (John Chrysakis?) Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän pitäisi sanoa itsellemme – kiitos, tämä riittää. Mikäli tyytyisimme kaikki, ja tässä tarkoitan (me tarkoitamme) ihan jokaista ihmistä maan päällä, siihen mitä meillä jo on, ja mieluummin vielä vähän vähempään, ilmastokysymykset voisivat alkaa ratkeamaan. Olen melko varma että esimerkiksi kaikki viihde-elektroniikka mitä maailma nyt kantaa päällään riittäisi jo sellaisenaan meille, vaan yritysten pitää tehdä voittoa ja myydä lisää tuotteita. Samoin esimerkiksi kaikki maailmaan jo julkaistu dekkari-kirjallisuus (tai sanotaan nyt vaikka että ylipäätään kaikki kirjallisuus) on mielestäni riittävää. En ole kirjallisuus-alan asiantuntija, vaan silti uskallan tässä väittää niin – voi olla että olen väärässä...? Voitaisiin lukea ensin ne vanhat ennen kuin vaaditaan julkaistavaksi uutta!


Toni Hautamäki
18.10.2009, Turku